Salakyyneleitä

Kukkasipuleita

2008-10-05T23:17:00.001+03:00

Istutimme tänään kukkasipuleita yhdessä - varmaan toistasataa. Hyvä merkki. Kukkasipulit ovat aina olleet minulle hyvä oman voinnin mittari. Joinain syksynä en ole jaksanut istuttaa yhtäkään, ostetut sipulit ovat jääneet kaappiin kuivumaan. Joskus olen takonut routaan reikiä marraskuussa saadakseni edes pari krookusta maahan.

Kukkasipulit ovat lupaus keväästä, siitä että kylmä pimeys jonain päivänä väistyy. Jonain syksyinä siihen ei vaan ole jaksanut uskoa.

Myös puolisolla on mennyt tasaisesti, ei romahduksia muttei huippujakaan. Rauhoittaviakaan ei ole viime päivinä tarvittu, luulisin. Arkista läheisyyttä, mutta ei juuri muuta. Työt ovat pitäneet minut niin kiireisenä, etten ole ehtinyt miettimään asioita riittävästi/liikaa.

Oman itsetunto leikki alkusyksystä jojoa, kunnes huomasin ja annoin itseni vastata parin työkaverin flirttiin. Toistaiseksi itsetunnon ylläpitämiseen tuntuu riittävän, kun joku ylipäätään noteeraa minut miehenä eikä vain parhaana ystävänä.

Ensi keväänä piha on kukkamerenä.

Jatkuvasti varpaillaan

2008-09-13T17:56:00.000+03:00

Halistimen kesä oli hiljaiseloa. Olen aiemminkin huomannut, että kirjoittamisen tarve hellittää kun menee hyvin. Ja kesällä meni varsin hyvin. Pikemminkin koin itse olevani lomalla levoton ja ärtynyt, kun huonot säät sulkivat meidät sisätiloihin, enkä saanut olla omassa rauhassani.

Muutama päivä sitten huomasin kuitenkin, että lääkekaapin takarivissä päivystäneet paniikki-impparit olivat vaihtaneet paikkaa. Manasin itseäni, mutta aiemmista kokemuksista oppineena en malttanut olla katsomatta, kuinka paljon niitä oli jäljellä ... ja katsoa saman asian päivää ja kahta myöhemmin uudelleen. Totesin paketin hupenevan nopeaa tahtia.

Onko minulla oikeus kytätä puolison lääkkeiden syömistä? En tiedä, en tosiaankaan tiedä. Aloin joka tapauksessa kautta rantain kysellä vaimoltani, miten hän voi. Ensin sain kierteleviä vastauksia, mutta parin päivän kuluttua hän kertoi voineensa viime aikoina huonosti, ja viikkoa myöhemmin sain kuulla, että myös rauhoittavia on tarvittu, että ne ovat itse asiassa loppu. Mutta että hän on syönyt ”vain puolikkaita”.

Mitä viime viikkoina sitten on mennyt pieleen? En tiedä. Kun olen yrittänyt puhua asiasta, olen saanut kierteleviä nollavastauksia tai syiden asemesta seurauksia: ”kun en jaksa tehdä mitään” tai ”kun en ole saanut nukuttua”.

Vaimoni ei mielellään kerro minulle vointinsa huononemisesta. Hän kuvittelee suojelevansa minua niin huolestumiselta. Todellisuudessa käy juuri päinvastoin. En uskalla enää luottaa siihen, että kaikki näyttää olevan hyvin vaan olen jatkuvasti huolissani, jatkuvasti varpaillaan myös silloin kun siihen ei olisi aihetta.

Ruokahalu palaa

2008-07-12T12:09:00.000+03:00

Ruokahalun vaihtelut ovat aina olleet hyvä tapa seurata vaimoni sairauden etenemistä. Vauhdikkaampien jaksojen aikana hän ei yksinkertaisesti muista tai ehdi syödä. Elämässä on niin paljon muutakin tekemistä kuin ruokapöydän ääressä istuminen. Viime vuosia hallinneiden masennusjaksojen aikana ruokahalua ei sen sijaan ole. Ruoka ei yksinkertaisesti mene alas.

Viime vuodet vaimoni onkin ollut hoikassa kunnossa, ja se on ollut yksi niistä harvoista asiosita, joista hän on saanut itsetuntoa. Ulkopuolisen onkin ollut vaikea ellei mahdoton nähdä, miten huonona hän on välillää ollut, sillä silloin kun hän on pystynyt käymään ulkona, hän on näyttänyt päinvastoin hyvältä ja timmiltä.

Nyt kun vointi on pitkästä aikaa parempi, myös ruokahalu on palannut. Vaimoni ei ole kuitenkaan vuosikausiin tarvinnut rajoittaa syömistään, ja paino on lähtenyt nopeasti nousemaan. Aiemminhan tilanne oli päinvastainen – syödä piti aina kun ruoka edes vähän maistui.

En saisi olla vahingoniloinen, mutta vaimollani on ollut joskus tapana pisteliäästikin kommentoida perästäpäin minulle muiden paino-ongelmia. Nyt hän saa itse kokea, millaista painon kanssa tappeleminen on.

Loma muistuttaa menneestä

2008-06-18T15:17:00.002+03:00

Kuten edellisistä on käynyt ilmi, vaimoni selvisi viime keväästä paremmin kuin vuosiin, varmaan vuosikymmeneen. Uusi työ, ammatti ja työyhteisö tekivät ihmeitä, joihin vuosien pilleri-cocktailit eivät pystyneet. Mutta sitten alkoi kesäloma, ja vire on kääntynyt vähä vähältä alakuloisemmaksi.

Päivät yksin kotona muistuttavat liikaa menneestä, eikä työ ja säännöllinen päivärytmi pidä ajatuksia ruodussa. Nukahtamislääkkeitä on alkanut taas mennä, ja vastaavasti aamu-unet venyvät helposti puolillepäivin, kun ei ole mitään syytä nousta vuoteesta ylös.

Ja illalla tutut itsesyytökset, ettei tänäänkään ole saanut mitään aikaan, kun tiskit ovat koskematta vaikka on ollut kotona koko päivän. Sen sijaan silitetyt lakanat unohtuvat heti kun ne ovat kaapissa.

Toivottavasti oman loman alkamisesta on jotain hyötyä, kun kotona ja mökillä on aikuista seuraa.

Entä itse? Lähinnä tunnetila on huolestunutta alavirettä ja loman odotusta. Iltapäivä- ja naistenlehtien kesäseksilööpit masentavat turhautunutta, mutta onneksi elämässä on nykyään sen verran flirttiä, ettei miehinen itsetunto ole enää niin pohjamudissa kuin joskus aiemmin. Tai sitten parantunut itsetunto sallii huomata sen, että joku katsoo joskus minunkin peppuni perään.

Joka tapauksessa, hyvää jos ei aurinkoista juhannusta!

Tyhjä lääkekaappi

2008-05-25T15:39:00.001+03:00

Lääkekaappi on sitten tyhjä. Tai kai siellä jossain on vielä paniikki-bentsoja jemmassa, mutta muuten meillä eletään nykyään lääkkeetöntä elämää. Jatkuva mielialaa ja persoonaa muuttavien lääkkeiden syöminen on aina ahdistanut vaimoani, ja nyt kun vointi on ollut pidemmän aikaa parempi kuin vuosikausiin, hän jätti reseptit uusimatta.

Toisaalta olen iloinen, toisaalta huolissani. Suhteeni vaimoni psyykenlääkkeisiin on aina ollut kriittinen, mutta tiedän hyvin, että lääkkeet ovat vuosien varrella todennäköisesti pelastaneet hänen henkensä. Toisaalta olen iloinen siitä, että hänellä on koko tunnerekisteri käytössään, että tunnen hänet taas siksi ihmiseksi, johon vuosia sitten rakastuin. Toisaalta olen huolissani siitä, repeääkö tunnerekisteri jonain päivänä jommastakummasta päästä yli.

Lääkkeiden lisäksi vaimoni on päässyt eroon nikotiinista. Ja sekin on tehnyt hyvää itseluottamukselle, tunteelle siitä että hallitsee omaa elämäänsä. Olen itse asiassa monta kertaa miettinyt, altistaako nikotiini tai jokin muu tupakan ainesosa psyyken sairauksille, vai altistavat esimerkiksi ahdistus ja masennut tupakoinnille. Joka tapauksessa psykiatrian osastoilla poltetaan kokemukseni mukaan hyvin paljon. Monessa savuttomaksi julistetussa sairaalassa onkin jouduttu tekemään poikkeus psykiatrian osastojen kohdalla.

Itseään etsimässä

2008-04-28T23:11:00.001+03:00

Kevät on mennyt hyvin, kuten harvenevasta kirjoitustahdista on voinut päätellä. Itse asiassa tämä kevät on ollut vaimollani paras varmaan liki kymmeneen vuoteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tässä olisi ollut mietiskeltävää ja pureskeltavaa.

Ehkä eniten pohdiskeltavaa on antanut pikkujoulujen aikaan sattunut tapaus, jota olen tässä yrittänyt hissuksiin sulatella. Kävimme maakunnassa sukuloimassa ja yövyimme sukuni mustan lampaan, muutama vuosi sitten kaapista tulleen biseksuaalin naisen luona. Istuttiin iltaa takkatulen ääressä, syötiin, saunottiin, sekoitettiin toinenkin kattilallinen glögiä. Jossain vaiheessa minun mittani tuli täyteen ja menin nukkumaan. Sitä paitsi oli minun vuoroni ajaa paluumatka.

Kun heräsin aamulla, sauna oli edelleen päällä, ja naisten keskustelu jatkui tyhjien viinipönttöjen ääressä. Sain muistoksi illasta naisten yöllä takkatulen loisteessa toisistaan ottamia kuvia, jotka olivat varsin eroottisia ja vähäpukeisia.

Myöhemmin istuimme iltaa kotona kahdestaan viinipullon merkeissä, ja vaimoni kertoi, että yö oli ollut hänelle järisyttävä kokemus, johon oli seksuaalisuudesta puhumisen ja valokuvien ottamisen lisäksi kuulunut suuteluharjoituksia. Samalla hän kertoi olevansa ihastunut entiseen työkaveriinsa, perheelliseen naiseen, jonka kanssa hänellä on tapana käydä lenkillä ja uimassa. Tämä ei tosin ollut minulle ihan täysi yllätys, sillä olin aiemminkin ollut rivien välistä lukevinani, että jotkut hänen ystävyytensä olivat olleet pikemminkin ihastuksia, joita hän ei välttämättä ollut myöntänyt edes itselleen.

Nuorempana olisin varmaan ollut vaimoni paljastuksesta ainakin mustasukkainen. Mutta nyt olin lähinnä helpottunut. Seksuaalisen minän kieltäminen on monen ahdistuksen ja masennuksen taustalla. Uskoin, että oman itsensä löytäminen myös seksuaalisesti tekisi vaimoni henkiselle hyvinvoinnille vain hyvää. Hänen kotikasvatuksensa kun on pitänyt seksiä likaisena ja vastenmielisenä asiana, johon nainen joutuu miehensä vuoksi alistumaan.

Päätin tukea häntä, minkä tien hän sitten valitsisikin.

Viikkoa ja lenkillä käymistä myöhemmin kysyin varovasti, miten hän aikoo ystävänsä kanssa menetellä. Ja sain vastaani pienen raivarin. Syytänkö minä häntä lesboksi?! Olin kuin nyrkillä lyöty ja yritin sanoa, että hän itse oli vain muutama päivä aiemmin kertonut ihastuksestaan. Vaimoni kiisti jyrkästi sanoneensa mitään sellaista.

Sen jälkeen en uskaltanut ottaa asiaa esille pitkään aikaan, kunnes viime lauantaina, puolen viinipullon voimalla vaimoni itse otti asian uudelleen puheeksi ja kertoi, että hänellä on ”juttu” erään ystävättärensä kanssa, eikä hän oikein itsekään tiedä mistä on kyse. Sanoi, ettei ole missään tapauksessa pettänyt minua, eikä soittanut moneen viikkoon, mutta …

Mitenkähän tällä kertaa osaisin ottaa asian esille ilman että saan vastaani taas raivarin.

Elämäntilanteen muutos auttaa

2008-02-10T00:17:00.000+02:00

Hyvä kausi jatkuu edelleen. Elämä on ehkä vähän liiankin tasaista minun makuuni, sillä rakastuin taannoin vaimossani nimenomaan hänen räiskyvään temperamenttiinsa, jota joku voisi kutsua myös hypomaniaksi. Lääkityskin on vähitellen laskettu minimiin, rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä tai mielialalääkkeitä ei ole kaapissa enää lainkaan, vain mielialojen tasaajaa.

Elämäntilanteen muutos onnistui näemmä tekemään sen mihin vuosien lääkekokeilut eivät pystyneet.

Kuinkahan paljon Suomessa on samanlaisia tapauksia, joissa mielenterveyspotilas yritetään lääkkeillä sopeuttaa elämäntilanteeseensa sen sijaan että lähdettäisiin korjaamaan elämäntilanteesta kuormitustekijöitä pois. En väitä, että kaikki mielenterveysongelmat johtuisivat ympäristöstä, mutta kun ihmisellä on alttius esimerkiksi masennukseen, tilanteella on suuri merkitys sen masennuksen puhkeamiselle.

Suomalaisessa psykiatriassa on tällä hetkellä vallalla aivokemiaa painottava koulukunta, joka ei näe potilasta kokonaisena ihmisenä, jolla on myös perhe ja elämä. Kuvitellaan, että kaikki ratkeaa, kun oikea välittäjäaineventtiili saadaan aivoissa korjattua. Ehkä kannattaisi panostaa enemmän siihen, ettei sitä venttiiliä ylipäätään tarvittaisi.

Ja kun tilanne jatkuu pitkään, kun lääkkeiden sivuvaikutukset jylläävät vuodesta toiseen, se elämäntilanne muuttuu helposti yhä vaikeammaksi. Ja taas tarvitaan lisää pillereitä. Kunnes työ on muuttunut työkyvyttömyyseläkkeeksi ja avioliitto lasten tapaamiseksi joka toinen viikko.

Kuvittelin vielä vajaa vuosi sitten, ettei vaimollani ole enää muuta vaihtoehtoa kuin työkyvyttömyyseläke ja kova lääkitys koko loppuelämän ajan. Onneksi olin väärässä.

Hyvä ja tarpeellinen

2008-01-13T13:19:00.000+02:00

Huh, elämä alkaa taas tasaantua vuodenvaihteen jäljiltä. Välipäivinä näytti välillä pahalta, kun joulun kokemukset ahdistivat vaimoa pahasti, mutta paluu töihin loman jälkeen teki hänelle taas ihmeitä. Nukahtamislääkkeiden käyttö ei tosin ole vielä palannut joulua edeltäneelle tasolle.

Olen tässä viime päivinä havahtunut huomaamaan, etten ole ihan täysin vielä sopeutunut siihen, että vaimoni voi tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Tai siis siihen, että hän ei enää tarvitse minua niin paljon kuin aiemmin.

Olen aiemmin tuskaillut sitä, ettei minulla ole ollut aina omaa elämää, kun puolison sairaus on syönyt kaiken ylimääräisen ajan ja energian ja jättänyt silti riittämättömyyden tunteen. Mutta samalla olen ollut mielestäni tärkeä ja tarpeellinen. Kai siinä on ollut myös jonkinlaista koetun marttyyriuden tuomaa ”minä olen hyvä” -ajatteluakin mukana. Minä jaksan kyllä, perkele, vaikka hampaista kiille lähtisi.

Entä nyt, kun minun ei joka hetki tarvitse olla vahva? Olenko minä edelleen hyvä?

Joulu paketissa

2007-12-27T12:18:00.001+02:00

Joulunpyhät menivät pitkästä aikaa ilman suurempia ongelmia. Useana vuonnahan lähtökohtana on ollut se, joutuuko vaimo menemään jouluksi osastolle vai ei. Kaikki se kiire ja hösääminen ja sukuloiminen on vaan ollut hänelle liikaa. Tänä vuonna hän sen sijaan jopa odotti joulua!

Itse jouluna isäukko tekikin sitten parhaansa, että tämäkin joulu menisi bentsoja napsiessa. Hän on muuten auttavainen ja huumorintajuinen mies, voimakas persoona ja rakas ihminen meille kaikille, mutta viina ei sovi hänelle yhtään. Ei hän riehu eikä räyhää vaan höpöttää ja kuvittelee, ettei kukaan huomaa hänen piipahtavan varastossa puolen tunnin välein ja juttujen muuttuvan vähitellen yhä sekavammiksi.

Kaiken muun lisäksi isoisä on pojallemme todella tärkeä ihminen, roolimalli ja esikuva. On surkeaa nähdä, miten hän juomisellaan romuttaa tätä ihailua.

Yritin sanoa isälleni, että vaikka vaimoni kunto on pitkästä aikaa paremmalla tolalla, ylimääräisiä kuormitustekijöitä ei tosiaankaan kaivattaisi. Se keskustelu ilmeisesti pelasti jouluaaton, mutta jo joulupäivän iltana, muiden mentyä nukkumaan tapaninpäivän aterialle varatut viinipullot katosivat kaapista.

Onneksi vaimoni reagoi kiukulla ja raivolla, ei masennuksella ja ahdistuksella, kuten niin monta kertaa aiemmin.

Uniturvaa

2007-12-19T13:09:00.000+02:00

Jokelan tragedia näkyy meillä makuuhuoneessa. Viime talven ja kevään tilanteiden jälkeen lapsi löytyi aamulla yhä useammin meidän vuoteestamme. Jokelan jälkeen hän ei ole enää nukkunut omassa vuoteessaan kuin yhden yön.

Eikä hän pysty nukahtamaan meidän vuoteessammekaan yksin, vaan myös äidin on oltava vuoteessa ennen kuin nukkuminen onnistuu. Uniturvana.

Vuode on kolmelle kohtalaisen ahdas, ja olenkin usein yöllä siirtynyt lapsen vuoteeseen nukkumaan. Vaimoni haluaa kuitenkin minut viereensä, ennen kuin hän pystyy puolestaan nukahtamaan. Useana yönä minut onkin haettu lastenhuoneesta takaisin sängyn reunalle tasapainoilemaan.

Mutta keneltä minä voin hakea uniturvaa, kun elämä pelottaa?

Nirunaruja

2007-12-02T15:03:00.000+02:00

Taas on se aika vuodesta. Pimeys ja kylmyys syövät muutenkin voimia, ja sen lisäksi jokainen kadunkulma, jokainen lehti, joka ikinen mainosläpyskä on täynnä alusvaatemainoksia.

Sillä minä pidän kauniista alusvaatteista, pidän todella paljon, ja kaikki nuo mainokset muistuttavat minua niistä vuosia sitten ostetuista, jotka meillä keräävät pölyä vaatekaapin perukoilla.

Kaiken huippu oli varmaan se kun aloin kerran itkeä alusvaateliikkeen näyteikkunan edessä. Erehdyin hetkeksi miettimään, miten hyvältä esillä ollut setti näyttäisi vaimoni yllä. Voiko pateettisempaa miestä enää olla?

Pikkujoulut ovat pitsien ja nirunarujen kulta-aikaa. Panee miettimään, miksi juuri silloin pitää pukeutua iholle asti kauniiksi, kun oma puoliso ei ole mailla halmeilla?

Nnn'h

2007-11-22T23:21:00.000+02:00

Puolison hoidossa ja välillä omillakin hoitokäynneillä on pistänyt korvaan raivostuttava puhemaneeri, joka tuntuu vaivaavan kaikkia psykiatreja, psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia, ynähteleminen. Ilmeisesti jollain alan peruskurssilla opetetaan kuuntelemaan potilasta häntä keskeyttämättä. Ja siihen ynähtely, nynnyttly ja murahtelu sopivat hyvin. Ynähdys puolen minuutin välein kertoo potilaalle ”minä kuuntelen” mutta ei keskeytä häntä.

Esimerkiksi TV-psykiatrit kuten Ben Furman eivät ilmeisesti pysty olemaan edes minuuttia ynähtämättä vaikka henki olisi siitä kiinni.

Vuosien kuluessa ynähtely tuntuu kuitenkin monilla psykiatrian ammattilaisilla muuttuvan automaatiksi, maneeriksi, jonka tyhjyys kuuluu läpi.

Toinen selvästi opiskeltu puheen tyylikeino on hempeys, jopa lepertely. Sairaus tai lääkkeet voivat hidastaa potilaan ajatuksenjuoksua, mutta ne eivät tee hänestä kuitenkaan pikkulasta, jolle pitää leperrellä. Ehkä hempeä puhetyyli sopii useimmille potilaille ja heidän omaisilleen, mutta ainakin minua se ärsyttää, ei kuitenkaan läheskään yhtä paljon kuin parinkymmenen sekunnin välein toistuva ”nnn’h”.

Tänä syksynä kumpaakaan ei ole onneksi tarvinnut kuunnella. Tilanne on edelleen yllättävän hyvässä tasapainossa.

Toivo pelottaa

2007-11-04T15:31:00.000+02:00

Toivo antaa voimaa selvitä kovistakin tilanteista, mutta toivon särkyminen tekee kipeää. Niin kipeää, että joskus toivoa alkaa pelätä.

Meillä syksy on mennyt todella hyvin, paremmin kuin vuosiin, ja minulla pitäisi olla kaikki syyt herätellä toivoa paremmasta huomisesta. Että vaimolla olisi edessä pitkä hyvä kausi. Että tässä parisuhteessa elettäisiin vielä joskus muillakin kuin sairauden ehdoilla. Että myös muilla perheenjäsenillä olisi oikeus näyttää negatiiviset tunteensa.

Tai no, kyllähän ne negatiivisetkin tunteet sieltä välillä purskahtelevat, vaikka kuinka yrittäisi pitää ne sisällään.

Mutta, minua on alkanut pelottaa. Pelkään, mitä sitten kun toivo taas kuolee. Selviänkö siitä? Uskallanko enää toivoa?

Sentitkin lasketaan

2007-10-29T18:43:00.000+02:00

Edellisessä merkinnässä tuli sivuttua raha-asioita. Terveyttä ei voi tunnetusti mitata rahalla, mutta psyykkisellä sairaudella on myös taloudellinen puolensa.

Mielenterveyskuntoutujan tie takaisin työelämään tai työkyvyttömyyseläkkeelle on pitkä, eikä talouden romahtaminen ainakaan helpota sitä tietä. Pennin venytys ja syyllisyyden tunteet perheen rahatilanteesta ovat melkoisia kuormitustekijöitä.

Monen mielenterveyspotilaan työura katkeaa pitkiin ja toistuviin sairauslomiin, ja ennakkoluuloihin. Jos kuntoutuminen ja takaisin työelämään pääsy ei onnistu nopeasti, edessä on 500 päivää ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, sitten työmarkkinatukea, sitten ei mitään. Siinä masentuu ja ahdistuu jo tervekin ihminen.

Työmarkkinatuen loppumisen jälkeen voi sentään olla sairauslomalla, jolloin saa sairauspäivärahaa. Ennen sitä sairauslomaa ei kannata ottaa, koska se on pienempi kuin työmarkkinatuki. Ja päivärahoilla eläessä joka sentti lasketaan.

Sairauslomalla täytyy olla vähintään vuoden ajan ennen kuin voi pyrkiä työkyvyttömyyseläkkeelle. Kuntoutuminen on tässä vaiheessa taloudellinen riski. Jos töihin paluu ei onnistu, sairausloman keskeyttäminen on siirtänyt eläkkeelle pääsemistä taas vuoden päähän.

Mutta se riski kannattaa ottaa. Ainakin meillä arkeen ja osa-aikatyöhön palaaminen on auttanut paljon enemmän kuin lääkekaapillinen pillereitä. Eikä tässä työssä näyttäisi olevan edellisen työmaan kuormitustekijöitä.

Intohimosta kumppanuuteen

2007-10-13T22:49:00.000+03:00

Työ tekee ihmeitä. Vaimo sai kesällä koottua sen verran voimia että meni työhaastatteluun ja sai töitä, osapäiväistä, mutta kuitenkin. Ensi alkuun häntä pelotti töihin lähteminen joka aamu, mutta aina kun hän selvisi yhdestä päivästä kunnialla, hänen itseluottamuksensa kasvoi. Nyt häntä jo vähän harmittaa, miten helpolta työ tuntuu.

Sillä on iso merkitys, että on jokin syy nousta aamulla ylös ja lähteä ulos joka päivä. Ja perheen taloudellekin pieni lisätulo tekee hyvää. Hänen työttömyyskorvauksensa loppui aikoja sitten, ja olemme sen jälkeen eläneet minun palkallani ja hänen sairauspäivärahoillaan.

Tärkeintä on kuitenkin se, että hänen henkinen yleiskuntonsa on parempi kuin pitkään pitkään aikaan.

¤ ¤ ¤

Havahduin jokin aika sitten siihen, että meidän suhteemme on muuttunut viime kuukausina, tai ainakin minun suhtautumiseni tähän meidän suhteeseemme.

Kuten näistä merkinnöistä on voinut lukea, puolisoni sairaus ja lääkitys ovat syöneet tästä suhteesta intohimon, joskus koko sukupuolielämän pitkiksi ajoiksi. Ja se on vuosien varrella ahdistanut ja syönyt itsetuntoa aika lailla. Mutta viime aikoina se tai sen puute ei ole enää turhauttanut minua samalla tavalla kuin ennen.

Olen kuulostellut tunteitani ja päällimmäiseksi on noussut kumppanuus ja huolenpito, intohimon jäädessä taka-alalle. En tiedä mistä on kyse, ehkä olen vain tulossa vanhaksi tai olen oppinut tyytymään osaani.

En kuitenkaan usko että intohimo olisi minusta kuollut, se on vain taka-alalla. Ja olen aika huolissani siitä, löytääkö se jonain päivänä uuden kohteen.

Lääke...tunteita

2007-09-12T00:30:00.000+03:00

Mitä tekisin jos minusta tulisi yksi niistä mielenterveyspotilaan lähiomaisista, jotka itse sairastuvat depressioon? Joskus se on tuntunut hyvinkin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Ei nyt, kun puolisoni tilanne on kohtalaisen vakaa, mutta ehkä taas jonain päivänä.

Kun olen pyöritellyt oman sairastumisen mahdollisuutta mielessäni, olen huomannut inhoavani ja pelkääväni psyykenlääkkeitä sydämeni pohjasta. Tuen puolisoani parhaani mukaan hänelle määrätyissä hoidoissa, myös lääkehoidoissa, mutta ajatus siitä että itse alkaisin jonain päivänä syömään psyykenlääkkeitä on täysin mahdoton.

Tiedän, että monille ellei useimmille lääkkeistä on paljon apua, mutta meillä vuosia toistuneet lääkekokeilut ovat olleet todella ahdistavaa seurattavaa. Toivottavasti tämä inho ei näy minusta päälle päin, sillä myöskään puolisoni motivaatio lääkehoitoon ei ole näiden vuosien jäljiltä kovin korkealla. Minun pitäisi olla sitoutunut hänen hoitoonsa, ei kammota sitä.

Mutta entä jos jonain päivänä tosiaan sairastun myös itse? Alanko kiltisti syödä mielialalääkkeitä? En, ennemmin pistän koko elämäni remonttiin, muutan, vaihdan ammattia, otan avioeron, mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

Puoliksi ei voi avautua

2007-09-03T18:26:00.001+03:00

Olette varmaan aiemmista merkinnöistä huomanneet, miten paljon minua vaivaa se kun emme yleensä pysty keskustelemaan puolisoni kanssa meidän parisuhteemme kipupisteistä. Samasta aiheesta oli puhetta hyvän ystävän kanssa, ja hänen mielestään minun kannattaisi vanhojen kaivamisen asemesta keskittyä rakentamaan tulevaisuutta.

Kun osaisinkin! Elämä olisi silloin paljon helpompaa. Minulla on se vika, että jos asioita ei ole käsitelty, ne jäävät pyörimään pikku piirileikkiä minun päähäni. Lopulta en oikein muuta sitten pysty ajattelemaankaan, jolloin kuvaan mukaan tulevat uniongelmat. Kyse on kuitenkin myös minun elämästäni, ja haluan tietää, miksi se elämä on mennyt niin kuin on.

Taustalla on myös se, että jos parisuhteen ongelmia ei saada käsiteltyä, niiden syitä ei ymmärretä, ja niillä on paha tapa tulla takaisin.

Ja vaatii tulevaisuudenkin rakentaminen keskustelua, pelisäännöistä sopimista, omien toiveiden ja tarpeiden kommunikoimista. Jos kommunikaatio ei pelaa, se tulevaisuuskin on huonolla perustalla.

Jos jonkin neuvon haluan antaa niin sen, että jos joskus päätätte avautua puolisollennelle jostain jonka uskotte loukkaavan häntä, olkaa valmis käsittelemään asiat loppuun asti, tekee se sitten miten kipeää tahansa. En ole tosiaankaan mikään pyhimys, mutta olen oppinut pitämään suuni säpissä jos en ole valmis penkomaan asiaa pohjamutia myöten.

Ei nyt eikä nytkään

2007-08-14T23:32:00.000+03:00

Kesälomat ovat sitten paketissa. Paitaepisodia lukuun ottamatta kesä meni tasaisesti, minun makuuni ehkä vähän liiankin tasaisesti. Vaimollani on särmikäs ja temperamenttinen luonne, ja niitä särmiä tulee joskus ikävä.

No, ainakin hänen psykiatrinsa on lääkityksen vaikutukseen todennäköisesti tyytyväinen.

Oma vointini ei sen sijaan ollut kummoinen, sillä koin oloni usein oudon yksinäiseksi, vaikka olimmekin käytännössä koko loman yhdessä. Välillä tuntui siltä, että emme olleet loma-arjen pyöritystä syvemmällä tasolla juurikaan yhteydessä. Loman loppupäivinä olin jo itkuinen, turhautunut ja ärtynyt, nyt jo onneksi pirteämpi.

Kuvittelin vaimoni paremman voinnin antavan mahdollisuuden keskustella pitkästä aikaa meidän suhteestamme vähän perusteellisemmin, mutta kävikin päinvastoin. Vaimoni ei nimenomaan halunnut penkoa asioita, jotka saattaisivat tehdä kipeää ja horjuttaa hänen tuoretta henkistä tasapainoaan. Ja sanoi sen minulle suoraan.

Toistaalta ymmärrän vaimoani hyvin, mutta … koska me sitten voimme keskustella? Emme ainakaan silloin, kun hän on huonossa kunnossa. Siitäkin on kokemusta.

Puhuminen on minulle ainoa tapa saada mieltä vaivaavat asiat käsiteltyä. Ja mitä kipeämpi asia, sitä enemmän se huutaa keskustelua. Ja jos ei muuta juttuseuraa ole, alan pyöritellä asioita omassa päässäni. Ja silloin niillä on paha tapa muuttua entistä kipeämmiksi.

Paitasilppua

2007-07-23T23:51:00.000+03:00

Psyyken lääkkeiden kanssa ei pitäisi paljon juopotella. Mutta iltana muutamana mökillä oli tarkoitus ruoan päälle ottaa yhdessä lasilliset hyvää viskiä. Sillä seurauksella, että yöllä oli viskipullon lisäksi myös punkkupönikkä tyhjänä.

Kai tarkoitus oli yrittää keskustella; Tuloksena oli rumaa örvellystä.

Eikä se ollut niitä lääkkeitä syövä vaimoni vaan minä, jolle hyvän viskin tuhlaaminen aiheutti ongelmia, vaikka tyhjensimme kuppia tasatahtiin. ”Keskustelu” lipsahti molemminpuolisen ärsyttämisen puolelle sillä seurauksella, että tartuin lopulta vaimoni paitaan ja repäisin sen halki. Onneksi lapsi ei nähnyt, mutta valitettavasti hän oli saaressa meidän kanssamme.

Se ilta ei ollut meiltä kummaltakaan kovin edustava suoritus vanhemmuudessa.

Vaimo ei syytä minua paidasta eikä käsivarteensa tulleesta mustelmasta. Hän tietää miten taitava hän on piikittelemään. Eikä hänen tarvitsekaan syyttää, hoidan sen puolen ihan itse.

Olen miettinyt tapahtunutta paljon, eikä sitä voi mielestäni selittää pelkällä suuttumuksella. Mukana oli myös vahva seksuaalinen ulottuvuus, jota ilman tilanne ei olisi edennyt niin pitkälle.

Viime kesänä puolisoni kaipasi nimenomaan aggressiivista, jopa väkivaltaista seksiä. Tänä kesänä tilanne on ollut kuitenkin toisenmoinen, vaikka toivoin naivisti viime kesän toistuvan. Sen sijaan kesäelo on ollut unista, tasaista ja hiljaista myös parisuhderintamalla. Paidan repimisessä olikin mukana myös annos seksuaalista turhautumista ja väkevä muistikuva siitä, että ”tätähän sinä halusit”.

Mitä olisi tapahtunut, jos lapsi ei olisi ollut mökillä? Tajusin onneksi viskistä huolimatta, että nyt seis! Mutta jos olisimme olleet kahdestaan, tilanne olisi voinut päättyä tosi rumasti … tai ehkä se olisi sittenkin ollut vaimoni fantasian täyttymys. Sen hetken tunnelma oli joka tapauksessa hyvin ristiriitainen. En osaa sanoa, oliko vaimoni järkyttynyt vai innoissaan vai kenties sekä että. Eivätkä omatkaan tunteeni kovin yksiselitteisiä olleet. Tajusin omakohtaisesti, miksi vaimoni joskus kokee agression ja seksuaalisuuden liittyvän niin vahvasti toisiinsa.

Mutta tämän kesän muiden iltojen perusteella oli todennäköisesti parempi, että tilanne ei edennyt paidan repimistä pidemmälle. Paidan repimisen voi vielä saada anteeksi.

- - -

Miksi näistä on niin vaikea puhua? Olisi niin paljon helpompaa, jos minulle voisi kertoa suoraan, millaista miestä minulta tänään ja tällä viikolla ja tänä kesänä kaivataan ... ja minä voisin kertoa avoimesti, millaista naista minä puolestani kaipaan.

Sorkintaa

2007-07-15T00:03:00.000+03:00

Lääkitystä ei pitäisi lähteä sorkkimaan omin päin, mutta ymmärrän vaimoani valitettavan hyvin. Sivuvaikutukset ovat joskus tuntuneet taudin veroisilta. Tällä kertaa vaimoni päätti tiukasti sinnitellä uuden lääkityksen kanssa ne pari kuukautta, jonka jälkeen sivuvaikutusten piti alkaa helpottaa.

Tällä kertaa ongelmana on ollut uneliaisuus. Aiemmin voimia syöneet valvomiset vaihtuivat 12-14 tunnin yöuniin ja parin tunnin päivänokosiin. Eikä loppupäiväkään mitään virkeyden juhlaa ollut.

Valitettavasti unisuus ei helpottanut parissa kuukaudessa.

Se on aika ankeaa perhe-elämää, kun puoliso nukkuu kun lähdet töistä, ja on menossa nukkumaan kun tulet töistä. Monena iltana olin vain yksin. Luin, katsoin televisiota, yritin tehdä töitä, itkin ja masturboin, kun en ollut liian alakuloinen.

Ensin puolisoni jätti unisuutta aiheuttavan lääkkeen väliin aina kun illalla piti tehdä jotain, käydä teatterissa, tavata ystäviä … tai kun aamulla piti tehdä jotain. Jos lääkkeen syö illalla, aamulla ei ole asiaa ylös ennen puoltapäivää, tai pikemminkin yhtä iltapäivällä.

Ja aina välillä hänkin haluaa istua ja jutella iltaa miehensä kanssa.

Tällä hetkellä en itse asiassa edes tiedä, syökö hän kyseistä lääkettä enää. Muut kyllä reseptin mukaan. En ole uskaltanut keikuttaa venettä, sillä tilanne on ollut kohtalaisen vakaa. Paitsi että itse tunnen oloni päivä päivältä ahdistuneemmaksi.

Persoonallisuus vai sairaus

2007-06-30T21:12:00.000+03:00

Kotona taas, koko perhe. Tai itse asiassa puolisoni pääsi kotilomalle jo juhannukseksi, mutta se oli kyllä vaisuin juhannus kautta meidän perheen aikojen.

Sain kotiutumisaamun hoitopalaverissa ankarat ukaasit, etten vaan kuvittelisi vaimoni olevan vielä kunnossa, että itsemurhariski on edelleen korkea. Niin kuin en olisi viime vuosien aikana oppinut aiheesta yhtään mitään.

Nyt hoidossa on vaihteeksi bipo-kylki edellä. Onneksi cocktailiin saatiin sentään mielialaa nostavakin lääke mukaan. Kevään ajan kun pyrittiin pelkästään tasaamaan … ja tasaantuihan se, jatkuvaan syvään alakuloon ja itsetunnottomuuteen.

Itse asiassa bipo-diagnoosin tärkein osa on puolisoni totaalinen tapa tehdä työtä … siis silloin kun hän on työkunnossa, mitä hän ei ole pitkään aikaan ollut. Mutta kuinka paljon siitä on persoonaa ja kuinka paljon sairautta?

Lääkitykseen lisätyn, aiempina vuosina suht’ haitattomaksi osoittautuneen mielialalääkkeen annostus on kuitenkin paljon pienempi kuin viime kesänä. Tänä kesänä pelätään ilmeisesti paljon enemmän mielialan nousua kuin depressiota. Ota näistä sitten joku tolkku.

Tai kuten eräs hoitaja vaimolleni sanoi ”mistään ei saa innostua”. Mutta onko se voimakastahtoiselle, temperamenttiselle ihmiselle enää elämistä vai pelkkää olemista. Onneksi meillä on lapsi, muuten pahaa pelkään, että hän hyvänä päivänä toteaisi, että jos elämä on tällaista, se ei ole elämisen arvoista.

Joskus tuntuu siltä, että psykiatreilta unohtuu helposti, että siellä aivokemian takana on myös ihminen … ja perhe ja parisuhde.

Mielenterveyspotilaiden puolisoista yli kolmannes sairastuu depressioon. Mutta kuinka moni eroaa ennen sairastumistaan? Sekin olisi mielenkiintoista tietää.

Puutunut turta

2007-06-19T20:06:00.001+03:00

Se niistä kesäodotuksista. Vietän juhannuksen kaksin lapsen kanssa. Vaimo joutui eilen osastolle. Jatkuvaa itkemistä ja lääkkeillä nukkumista ei kukaan jaksa loputtomiin. Kun mukaan tulevat toiveet kuolemasta ja ”pois pääsemisestä”, osastohoito alkaa tehdä hyvää myös perheelle.

Toivottavasti myös lääkitystä rukataan uusiksi, kun osastolla kerran ollaan. Eihän tätä viimeisintä pilleri-cocktailia voi minään menestyksenä pitää, jos tämä on parin kuukauden lääkityksen lopputulema. Yritykset nostaa annostusta johtivat vain sekavuuteen ja uupumukseen. Joskus tuntuu siltä, että psykiatrit rakastuvat omaan diagnoosiinsa eivätkä halua kyseenalaistaa määräämäänsä lääkitystä. Psyykkisesti uupunut potilas ei ainakaan siihen kyseenalaistamiseen pysty.

Yleensä olen näissä tilanteissa lähinnä surullinen, mutta tällä kertaa suruun liittyy myös muita tunteita, pettymystä, katkeruutta, jopa vihaa. Välillä olen tuntenut itseni jopa täysin kylmäksi. Se pelottaa minua ehkä eniten. Entä jos puudun ja turrun niin läpikotaisin, ettei rakkaan ihmisen paha olo enää pysty koskettamaan minua. Miksi halata, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua, kun se tekee vain kipeää?

Sitten on tietysti tämä kesä. Se kauan odotettu kesä. Selvisin viime keväästä hyvin pitkälle tätä kesää odottamalla ja viime kesää muistelemalla. Miten selviämme ensi syksystä, jos tämä kesä menee penkin alle. Syksy tulee joka tapauksessa olemaan raskas meille molemmille, sen verran ensi syksyn ohjelmasta on jo selvillä.

Suuria odotuksia

2007-06-06T14:19:00.001+03:00

Piti muistuttaa itseään, että silloinkin voi kirjoittaa, kun asiat ovat paremmalla tolalla. Viime päivinä on siis mennyt ihan kohtuudella, puolisoni elämä on edelleen hiljaista ja alakuloista, mutta hän pystyy toimimaan ja hoitamaan asioita.

Kevät on hänellä usein se Paha aika, ja tämä kevät oli kyllä yhdessä koetuista ehdottomasti vaikein.

Olen kuitenkin aika huolissani ensi kesästä, sillä olen ladannut siihen todella paljon odotuksia. Joistain kevään päivistä selvisin lähinnä ajatuksella "ensi kesänä kaikki on taas hyvin". Tai oikein pahana päivänä "jos tilanne ei kesällä parane, minun on pakko tehdä syksyllä jotain radikaalia ja itsekästä elämälleni."

Entä jos tänä kesänä eivät asiat lutviudukaan yhtä hyvin kuin vuosi sitten? Pettyisinkö? Pettyisin. Pahasti. Tiedän sen jo nyt.

Mutta mitä sitten?

Muuri

2007-05-29T01:29:00.000+03:00

Epäsymmetrinen suhde on ongelmallinen. Kun tunteet ja odotukset eivät kohtaa, tuloksena on molemminpuolista ahdistusta ja turhautumia, jotka voivat vuosien mittaan kasautua aikamoiseksi sykkyräksi.

Esimerkiksi meillä vaimo kaipaa tukea, läheisyyttä ja hellyyttä, samoin minä, mutta minulle läheisyyteen ja hellyyteen kuuluu myös seksuaalisuus. Ja vaikka minun yläpääni vallan hyvin tietää, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, että koko asia ahdistaa, minun alapääni reagoi hänen läheisyyteensä.

Yritä siinä sitten pitää toista sylissä turvassa maailmalta, kun hetken kuluttua hänen lämpäönsä ja kosketuksensa saa erektion nousemaan muuriksi meidän välillemme, muistuttamaan yhdestä meidän suhteemme kipupisteestä. Etenkin ovulaation aikoihin se tekee suorastaan kipeää.

Selitä siinä sitten, että se on pelkkä refleksi, kun ilmeestä näkee, että haluan häntä niin että itkettää. Sillä hän on tosi kaunis ja seksikäs nainen, kun vaan itse uskoisi siihen.

Painostavaa tukea

2007-05-22T14:58:00.000+03:00

Viikonloppuna syvällisempi keskustelu eli ajattelemisen aihetta.

Olen yrittänyt vuosien varrella kannustaa pahimpinakin oksennusaamuina, että kyllä sinä jaksat, että illalla sinä voit paremmin, ettei niille tai näille peloille ole mitään syytä, että kyllä sinun pitäisi lähteä sille kurssille, että soittaisit nyt ystävillesi, et ole nähnyt heitä pitkään aikaan...

Mutta ... puolisoni on kokenut sen painostamisena ja pakottamisena. Että olen kamalan kova. Ettei hän kohta enää kestä vaan hänen on päästävä pois, mutta mihin hän menisi ilman tuloja saati asuntoa?

Mistä tuli tietysti se kysymys, että asuuko hän minun kanssani vain olosuhteiden pakosta...

Ja vaikka tuo kirpaisi, huomasin tänä aamuna tosiaan painostavani vaimoani ... lähtemään sovittuun tapaamiseen sairaanhoitajansa kanssa. "En jaksa" tuli kuultua varmaan 20 eri muodossa, mutta lopulta hän joi keittämäni kahvin ja söi tekemäni voileivän ja lähti. Onneksi itselle sattui vapaa aamu, niin saatoin olla paikalla painostamassa, sillä heidän oli tarkoitus puhua viime aikojen lääkitysongelmista.

Sain viikonloppuna kuulla myös olevani kiukkuinen ja osoittavani mieltä töihin lähtiessäni. Väsymisen ja turhautumisen kyllä tunnustan viime kuukausilta, ja se varmasti näkyy myös päälle. Mutta mielen osoittaminen on mielestäni tosi tyhmää, enkä taatusti tee sitä tahallani.

Paitsi että tänä aamuna olin välillä niin kiukkuinen, että varmasti puhisin mielen osoittamiseksi tulkittavalla tavalla.

Olisi vaan joskus mukava pystyä puhumaan samalla mitalla takaisin ilman tuomiota syyttelystä tai rauhoittavia vaativaa ahdistusta.

Eli kyllä tässä on katkeruuttakin ilmassa, enkä pysty enää pitämään sitä kokonaan piilossa.

Ikävä

2007-05-12T00:34:00.000+03:00

Siellä hän nukkuu, kuin syliin käpertyneenä. Nuori nainen, melkein tyttö vielä, johon yli 20 vuotta sitten rakastuin. Piilossa sairauden ja lääkkeiden uuvuttamana.

Joskus näen hänestä pilkahduksen, vaimoni katseessa, tavassa jolla hän koskettaa minua, tai haukkuu minut pystyyn.

Ja sitten hetki on ohi, särmä, tahto, intohimo, elämänilo jälleen poissa, kaikki se mitä hänessä rakastan, unessa, piilossa jossain tuon ... kävelevän kuoren sisällä.

Enkä minä enää jaksa kurottaa häntä kohti, yrittää herättää häntä.

Voi Luoja, miten minä haluan hänet takaisin kotiin. Herätä jonain aamuna ja löytää hänet vierestäni.

Miksei tämä voi jo loppua?

Oma matalapaine

2007-05-06T12:20:00.000+03:00

Puolison vointi alkaa lopulta olla vakaampi. Unihäiriöitä on toki edelleen, mutta niitäkin paljon vähemmän kuin vielä muutama viikko sitten. Tämän kevään kriisi taitaa olla taittumassa.

Paitsi että oma mielialani on puolestaan painunut alaspäin. Miksi juuri nyt tuntuu siltä, että tästä ei tule mitään millään rintamalla? Olen yleensä optimistinen luonne, mutta viime päivinä se on murentunut vauhdilla.

En enää osaa ajatella "jos sairauteni pahenee", vaan ensimmäinen spontaani ajatus on "kun sairauteni pahenee". Samalla olen menettämässä uskoani siihen, että vaimoni enää kuntoutuisi, ja avioliitostammekin huomaan ajattelevani ensimmäiseksi sitä miten ero hoidetaan sitten, kun se jonain päivänä kuitenkin tapahtuu.

Toivottavasti tämä on vain rankan kevään jälkeistä tilapäistä uupumusta. Minun masentumiseeni meidän perheellämme ei yksinkertaisesti olisi nyt varaa.

Onneksi ihmissuhteet kodin ulkopuolella ovat pitäneet mielialaani yllä. Toisaalta minulla on huono omatunto siitä ajasta, kun en ole kotona.

Toisaalta ymmärrän nyt paremmin puolisoani, vaikka hänen depressionsa ovat olleet paljon tätä minun matalapainettani syvempiä. Kaikkein ahdistavinta puolison depressiossa nimittäin ovat tämän itsemurhapuheet. Oli aikamoinen shokki huomata itse miettivänsä sitä vaihtoehtoa.

Onneksi kesä on jo lähellä. Se on ollut meillä yleensä hyvää aikaa.

Herne helistimessä

2007-04-26T20:03:00.000+03:00

Narsisitinen persoonallisuushäiriö ... se minulla kuulema on.

Tänään tuntui siltä että voisimme pitkästä aikaa keskustella muustakin kuin säästä ja tv-ohjelmista.

Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Puhuimme mm. siitä, mitä puolisoni oli sanonut maanisen viikonlopun aikana ... ja sain kuulla, että valehtelen, että minulla on narsistinen persoonallisuushäiriö (isältä peritty), että ... Hän kun ei muista niistä mitään.

Voi miksi sen mp3-soittimen piti olla silloin hukassa, enkä saanut pahimpia vuodatuksia talteen.

Sain kuulla myös hänen muuttavan pois heti kun hän kuntoutuu työkuntoon ja saa omaa rahaa.

Ja muutaman hetken päästä oltiinkin sitten lähdössä yhteiselle lomamatkalle. Joskus elo on kuin herneellä helistimessä.

Miksi yhdessä?

2007-04-22T19:35:00.000+03:00

Viime aikoina olen alkanut miettiä, miksi me olemme oikeastaan enää yhdessä. Vaimoni on kertonut monta kertaa, että minun työni ja sairauteni ja meidän yhteinen kotimme ahdistavat häntä. Me olemme aiempina vuosina muuttaneet parikin kertaa siksi, että asunto alkoi ahdistaa vaimoani.

Mutta entä jos vika ei ollutkaan asunnossa, kodissa, vaan siinä asuvissa ihmisissä. Ja edelliset muutot tehtiin ennen lapsen syntymää.

Takerrunko minä vaimooni, enkä pysty laskemaan irti, vaikka hän tarvitsisi sitä parantuakseen? Hän on usein sanonut, että haluaisi joskus asua yksin, ilman muun perheen paineita.

Pitääkö lapsi meidät enää yhdessä? Vai estääkö minun sairauteni vaimoani muuttamasta yksin asumaan ja paranemaan? Vai takerrunko minä tosiaan vaimooni enkä laske häntä irti?

Vanhoja juttuja

2007-04-19T23:26:00.000+03:00

Alavirettä edelleen, kuten tyylilajista varmaan näkee.

Luin jostain, että vakava sairaus saa usein pohtimaan vanhoja kriisejä, jotka on jo kuvitellut käsitelleensä.

Itselleni kävi juuri näin, kun sairastuin. Minulle tuli pakonomainen tarve käydä läpi parisuhteemme kipupisteitä, etenkin puolisoni sivusuhteita vuosienkin takaa. Silloin ne eivät minua juuri häirinneet, en itsekään ollut mikään pulmunen. En voinut moittia toista sellaisesta, mitä olin itse tehnyt. Ei meillä mikään avoin suhde ollut, mutta emme me toisiamme kummemmin kytänneetkään.

Mustasukkaisuus on mielestäni pelkkää huonoa itsetuntoa, ja se pitää kyllä minun kohdallani paikkansa. Kun itsetuntoni oli kunnossa, luotin siihen, ettei kukaan toinen voi vaarantaa minun asemaani puolisoni todellisena miehenä. Mutta kun itsetuntoni on viime vuosina rapautunut, nämä vanhat ja vähän tuoreemmatkin jutut ovat alkaneet pyöriä mielessä.

Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että mustasukkaisuuden puutteeni on vuosien varrella vaivannut vaimoani pahasti. Hän on kokenut sen tarkoittavan, etten välitä enkä piittaa hänestä. Toisaalta ei hän ole ollut kovin iloinen siitäkään, että olen nyttemmin yrittänyt kaivella näiden suhteiden taustoja. Jotkut niistä kun ovat paljastuneet paljon syvemmiksi kuin olin olettanut.

Työstettävää siis olisi, mutta parisuhteen kipupisteiden käsittely mielenterveyspotilaan kanssa on vaikeaa. Sopivaa ajankohtaa ei tunnu koskaan tulevan, eikä toista voi painostaa puhumaan asiasta, joka tekee kipeää. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on osastoreissu. Tavanomaisempana lopputuloksena on pako rauhoittaviin ja unilääkkeisiin.

Entä onko vaimollani jotain meidän suhteeseemme liittyvää, josta hän haluaisi keskustella kanssani, mutta voimat eivät riitä? Varmasti, uskon.

Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut käydä läpi myös näitä kysymyksiä, mutta en usko, että meidän aviosuhteemme tästä paranee, ennen kuin saamme joskus puhuttua myös kipeistä asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä.

Hoitopalaveri

2007-04-17T16:35:00.000+03:00

Eilen oli puolison hoitopalaveri. Kevättalvi on ollut hänelle todella rankka, kolme hoitojaksoa osastolla, lääkityskokeiluja, lääkityksen keskeyttämisiä. Sen päälle omat työkiireeni ja sairasteluni. Ei ihme, että mm. tänne kirjoittaminen on jäänyt, vaikka purettavaa olisi ollut todella paljon.

Hoitopalaveri on raskas paikka. Katsoin vierestä, miten vaimoni käpertyi tuolin pohjalle minä ja hoitohenkilökunta ympärillään. Häneen kohdistunut sosiaalinen paine oli käsin kosketeltava, ja hän vaikutti väsyneemmältä ja ahdistuneemmalta kuin moneen päivään.

Mutta oli se rankkaa minullekin. Aloin ymmärtää, että syynä siihen, ettei minua ole juuri kutsuttu näihin tapaamisiin on ollut se, että nimenomaan vaimoni ei ole halunnut minua paikalle. Mutta miksi hän ei ole halunnut minua paikalle? Siinä minulle pureskeltavaa.

Koin joka tapauksessa olevani myös jossain määrin syytetyn penkillä, koska minun työni luonne ja sairauteni ovat kuormittaneet vaimoani pahasti. Sain kuulla sen hoitohenkilökunnalta suoraan. Muistutan jatkuvasti itseäni siitä, miten huonosti vaimoni voi jo ennen sairastumistani ja nykyistä ammattiani. Muuten olisin todella rikki itsesyytösten kanssa.

Sitä paitsi nimenomaan haastava ja intensiivinen työ on auttanut minua pitämään oman pääni kasassa. Hiljaiset rauhalliset hetket ovat pahimpia, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin miettiä. Moni junamatka on mennyt hiljaa yksin itkiessä. Saa nähdä, miten selviän kesälomasta.

Toinen asia josta sain kuulla oli se, että olen antanut vaimolle ja hoitohenkilökunnalle palautetta vaimoni lääkityksestä. Se ei kuulu minulle.

Mutta minä joudun elämään sen lääkityksen vaikutusten kanssa. Hoitava psykiatri näkee osastollakin vaimoni kolme varttia kerran viikossa tai kahdessa. Minä elän hänen kanssaan joka ikinen päivä. Jos hoidon lopputuloksena on esimerkiksi täysin vieraalla tavalla käyttäytyvä ihminen, irrationaalisia raivareita tai seksuaalisuuden täydellinen katoaminen, … mitä muita vaihtoehtoja minulla on kuin ottaa asia puheeksi?

¤ ¤ ¤

Kevään huipentuma oli viikonloppu, jolloin vaimon sairauden maaninen puoli otti yliotteen. Olen käyttänyt siitä tilasta sanoja häijyysepisodi ja hyperilkeys: Puhetapa, ryhti, jopa kasvot muuttuvat, ja suusta tulee kaikki minkä hän tietää tekevän kipeää, itsemurhatekniikoiden kuvauksista lääkkeiden yliannostusuhkauksista toivotuksiin, että minun sairauteni etenisi mahdollisimman nopeasti. Eikä hän jälkeenpäin muista mitään sanomaansa. Ja jos annan puheiden mennä läpi korvien, se vaan yllyttää entistä hurjempiin puheisiin, joskus jopa itsensä viiltelyyn.

Tällä kertaa myös poika sai kuulla näistä osansa, ei onneksi sentään selostusta siitä, miten muovikassi pitää teipata päähän.

Aiemmin vastaavia episodeja on tapahtunut ainoastaan SSRI-lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksena. Nyt veressä ei ollut kumpaakaan, ja kestoakin oli parin tunnin asemesta kolme päivää. Tällä kertaa minä soitin apua, ensimmäistä kerran. Sen jälkeen vaimo on ollut osastolla. Kotilomiakin on ollut, rahoittavien ja unilääkkeiden kera. Nukkuu lääketokkurassa kun lähden töihin, ottaa illalla kymmeneltä unilääkkeet ja menee tokkuraan.

¤ ¤ ¤

Eniten olen kuitenkin ehkä huolissani omista tunnetiloistani. Tajusin tänään, etten enää jaksa edes pelätä, mitä kotona töistä palatessa odottaa. Eikä minulla oikeastaan ole enää edes kiire töistä kotiin. Ennemmin tekisi mieli lähteä kävelylle tai kaljalle tai terassille katsomaan kevään kaunistamia ihmisiä.

Oma sairauteni voi jonain päivänä edetä niin etten enää juuri pysty nauttimaan elämästä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, ettei se ole mahdollista nytkään, kun se olisi vielä mahdollista.

Hiljaista pitkän aikaa

2007-01-14T00:35:00.000+02:00

Edellisestä onkin ehtinyt jo kulua aikaa. Paljon on tapahtunut, isoja asioita, mutta jostain syystä en vain ole tullut kirjoittaneeksi niistä. Miksi, en osaa sanoa.

Mutta palataan viime kevääseen, tai oikeastaan kesään. Kesä teki meille molemmille todella hyvää. Minulla oli poikkeuksellisen pitkä kesäloma, ja vietimme sen yhdessä kesämökillä emmekä tehneet mitään suunnitelmia vaan vain olimme. Hoidimme kasvimaata, grillasimme, nukuimme, veneilimme. Emme edes remontoineet mitään.

Vaikka vaimon masennus oli läsnä, se oli taka-alalla, tai hän ainakin pystyi pitämään sen minulta piilossa suurimman osan aikaa. Akuuttilääkkeiden käyttökin väheni.

Jopa meidän sukupuolielämämme koki kesällä jonkinlaisen renessanssin, ja vaimo pystyi lopulta suoraan kertomaan toiveistaan ja fantasioistaan. Eihän siihen mennyt kuin pari vuosikymmentä. Että hän pitää siitä, että häntä ajetaan takaa ja otetaan sen jälkeen aggressiivisesti, jopa väkivaltaisesti.

Olin itse asiassa arvaillut jotain tuollaista jo useamman vuoden ajan, mutta hän oli aina kääntänyt suorat kysymykseni leikiksi. Pelkän arvauksen varassa ei tuollaista fantasiaa uskalla lähteä toteuttamaan. Etenkään, kun väkivallan leikkiminenkin on minulle siinä tilanteessa todella ison kynnyksen takana.

Kun lapsi oli mummulassa, mökillä rymisteltiin sitten siihen malliin, että taidettiin naapurisaarissakin ihmetellä, mitä oikein tapahtuu.

Olin syksyn tullen todella toiveikas, toivoin kesän ilmapiirin jatkuvan myös kotona, mutta sitten tuli ensimmäinen jysäys. Vaimo kertoi harkinneensa joitain vuosia sitten minun jättämistäni toisen miehen vuoksi.

Siihen aikaan meillä kotona oli parisuhde ollut masennuksen ja lääkkeiden vuoksi varsin haalealla tolalla. Tai ainakin masennus ja lääkkeet olivat silloin olleet virallinen syy sille, miksi aviovuode oli lähinnä siskonpeti. Ehkä nimenomaan se, että kotona oltiin oltu samaan aikaan ahdistuneita ja masentuneita teki asiasta niin kipeän.

Koin itseni todella lyödyksi, vaikka en minäkään mikään pulmunen ole, kaukana kaukana siitä. Toisaalta nimenomaan omat syrjähyppyni pakottivat minut nielemään sapen maun suustani ja miettimään, kuinka loukkaantunut minulla on oikeastaan oikeus olla. Yritin keskustella asiasta, mutta se ei johtanut muuhun kuin useamman illan myrkyttyneeseen ilmapiiriin. Ainoa selitys jonka sain puristettua puolisostani irti oli se, että kyseisen miehen kanssa oli pystynyt puhumaan, koska hänkin sairastaa masennusta ja on ollut osastolla.

Syy miksi suhde ei ollut kuitenkaan johtanut mihinkään, on sen verran erikoinen, että meidät tuntevat ihmiset tunnistaisivat meidät siitä. Sen voin kuitenkin sanoa, että se teki minun oloni vielä kurjemmaksi.

Pari kuukautta myöhemmin jysähti uudelleen. Sairastuin vakavasti. Kriisi ei kuitenkaan suistanut vaimoani depressioon, vaan hänestä tuli yliaktiivinen, niin yliaktiivinen, että manian välttämiseksi mielialalääkkeiden syöminen oli pakko lopettaa.

Nyt olen toipumassa, eikä vaimo ole aloittanut mielialalääkkeitä uudelleen. Bentsoja ja nukahtamislääkkeitä menee toki edelleen, mutta niitäkin vähemmän kuin aiemmin.

Vaikka olen huolissani, olen myös iloinen, sillä ero entiseen on merkittävä. Puolisoni tuntuu paljon enemmän samalta ihmiseltä kuin se jonka kanssa menin aikoinaan naimisiin. Masennusaamuja on toki, jopa oksenteluaamuja, mutta niin oli myös mielialalääkettä syödessä. Sen sijaan aktiivisia, energisiä jaksoja on aiempaa enemmän, ja myös hänen järkensä juoksee aiempaa paremmin.

Katsotaan, mitä tästä tulee.

Terapian seurantaa

2006-04-03T16:47:00.000+03:00

Puolison terapia on ... ristiriitainen juttu. Sitä palaa halusta kysyä, miten meni, tuliko esiin jotain uutta, jotain mitä minun pitäisi ottaa huomioon. Mutta toisaalta, kysehän ei ole minun tai meidän vaan hänen terapiastaan. Terapia on jatkuva, keskeneräinen prosessi, jota ainakaan aviomiehen ei pidä mennä sorkkimaan.

Aina välillä olen kysynyt, miten psykiatrin tai terapeutin kanssa meni. Joskus vastaus on ollut jopa aggessiivinen, ei kuulu sulle, joskus hän taas alkaa oma-aloitteisesti kertoa vastaanotolla käydyistä keskusteluista. Fiksuinta olisi tietysti purra itseään huuleen ja antaa hänen puhua vain omasta aloiteestaan, ainostaan jos hänestä siltä tuntuu.

Ehkä uteliaisuuteni taustalla on pelko siitä, että ongelmat, joita hän terapeutin kanssa käsittelee, jotka ovat hänen sairautensa taustalla, liittyvät minuun ja meihin.

Uusia pillereitä

2006-03-23T10:56:00.000+02:00

Taas kokeiltiin jotain uutta lääkettä. Kokeilu loppui lyhyeen kun ensimmäinen yö meni levottomana valvoessa. Lääkkeessä kiinnitti huomiota se, että se on alun perin kehitetty ihan eri sairauden hoitoon kuin mitä yritettiin hoitaa. "Tämä on tarkoitettu oikeastaan skitsofrenian hoitoon, mutta tästä on ollut hyötyä myös joillein bipoille." Myös se edellinen lääke, jota kokeiltiin ja joka aiheutti aikamoisia ongelmia, oli alkujaan kehitetty ihan eri tarkoitukseen.

Tämä on itse asiassa aika pelottavaa, sillä näiden lääkkeiden vaikuttavuus ja turvallisuus on tutkittu ainoastaan alkuperäistä käyttötarkoitusta varten. Monen lääkkeen käyttöalue on laajentunut vuosien mittaan itsekseen samalla tavalla, mutta läheskään aina niitä ei enää siinä vaiheessa tutkita yhtä perusteellisesti. Siksi en yhtään ihmettele, että meillä vaikutukset ovat olleet aivan toisenlaisia kuin mitä odotettiin.

Kelan päätös terapiasta tuli ja se oli myönteinen! Muutenkin vaimolla menee paljon paremmin kuin keväällä moneen vuoteen. Kävimme jopa yhdessä viikonloppureissulla, eikä kumpikaan meistä edes itkenyt missään matkan vaiheessa (ainakaan niin että minä olisin sen huomannut, ja olen oppinut aika hyväksi huomaamaan).

Aurinko paistaa ja kuulin eilen mustarastaan laulavan.

Omituinen olo

2006-03-14T13:28:00.000+02:00

Vaimo ihmetteli illalla, että hänellä on ollut omituinen päivä ja edelleen vähän kummallinen olo. Huolestuin tietysti oitis, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin mitä odotin.

"Vein tänään lehden kierrätykseen, eikä se tuntunutkaan suorittamiselta." "Kävin vaateostoksilla, eikä minua alkanutkaan ahdistaa, vaan löysin ihan kivoja vaatteita." "Pesetin auton, eikä minun tarvinnut pakottaa itseäni siihen."

Reppana on ollut niin pitkään niin rutussa, että ihan tavallinen hyvä päivä tuntuu omituiselta ja kummalliselta.

Ja mikä parasta, hän ajattelee myös tulevaisuutta, ensi kesää, osti kesämökille uusia astioita. Eikä ajatus tuleva viikonloppumatkastakaan enää aiheuta paniikkireaktiota: "en mä varmaan pysty lähtemään."

Mulla on sormet ristissä solisluita myöten.

Ei kiirettä töihin

2006-03-10T16:05:00.000+02:00

Pitkästä aikaa mukava herätys. Vaimo ei herännytkään aamuyöllä tuskaan ja ahdistukseen vaan aamulla märkään uneen. Eikä minulla ollut edes kiire töihin… Siitä onkin aikaa kun viimeksi en ole seksin jälkeen tuntenut syyllisyyttä tai ei olisi ollut muuten paha olla.

Hyvän esimerkin tarjoaa taannoinen pitkä viikonloppu Lapissa, suunnitelmissa vähän liikuntaa, hyvää ruokaa ja varovaista sukupuolielämän herättelyä. Lopputuloksena viimeisenä iltana itkua, bentsoja ja unilääkkeitä (vaimolle) ja itkua, viskiä ja valvottu yö (minulle). Aivan hirmuinen syyllisyystrippi, jonka jälkeen päätin ties kuinka monennen kerran, etten enää koskaan tee seksuaalisia aloitteita, ainakaan perhepiirissä.

Saa nähdä, miten tilanne kehittyy. Kevättalvi kun ei ole koskaan ollut puolison parhaita aikoja. Monsterina kirjoitti kevätauringon sotkevan bipojen serotoniiniaineenvaihduntaa. Voin allekirjoittaa, vaikka siitä bipoudesta ei meillä ole oikein saatu tolkkua. Juuri kun itsellä alkaa kaamosväsymys hellittää ja tekee mieli lähteä ulos nauttimaan valosta, vaimon mieliala jysähtää pohjaan.

Intohimoa yms. tähän liittoon lienee turha enää koskaan toivoa, mutta olen vaihteeksi varovaisen toiveikas. Näin helppoa meidän miesten elämänusko on näemmä palauttaa.

Ei aamu-unisille

2006-03-03T14:36:00.000+02:00

Kumma juttu, miten tänne tulee kirjoiteltua lähinnä silloin, kun on raskaampi tilanne päällä. Kun on helpompaa, blogi jää pitämättä. Tällä on mitä ilmeisimmin terapeuttinen vaikutus, mutta lukijalle voi tulla tilanteesta todellisuutta synkempi kuva.

Angiina siis hoiti vaimon masennusta ihan mukavasti. Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti, vaikka tauti olikin poikkeuksellisen kova ja sitkeä.

Kuten aina ennenkin, ongelmat alkavat aamuista, aamuöistä. Ehdin jo tottua normaaliin unirytmiin, mutta nyt on pakko mennä taas varhain nukkumaan, sillä herätys voi tulla jo kello neljä. Kotiin kannetut työt jäävät tekemättä.

Vaimo herää siis lähes joka aamu neljän viiden aikaan epätoivon ja ahdistuksen tunteisiin. Hän yrittää olla herättämättä minua, mutta olen viime vuosina oppinut havahtumaan tosi vähästä.

Eihän siinä muuta voi kuin pitää sylissä, kuunnella, pyyhkiä kyyneleitä ja yrittää selittää, että hänellä on merkitystä, että hänestä välitetään, että hän ei ole epäonnistunut ihmisenä, että hän ei ole huono, epäkelpo ja ruma.

Toisaalta minun on helppo ymmärtää noita itsesyytöksiä ja epäonnistumisen tunteita. On minullekin selitetty, ettei puolison sairastuminen ole minun vikani, mutta ei siihen aina jaksa uskoa, etenkään huonoina päivinä. Etenkään silloin, kun ei ole jaksanut harkita loppuun asti kaikkia sanojaan.

Luin jostain, että 38% mielenterveyspotilaiden omaisista kärsii masennuksesta. En yhtään ihmettele.

Yksi purkillinen angiina-pillereitä

2006-02-06T01:14:00.000+02:00

On se kumma pöpö tuo angiina. Kuumeen ja kurkkukivun lisäksi se parantaa depression. Valitettavasti vain tilapäisesti.

Vaimo on kuumeessa ja kurkku tulessa, mutta masennus on tiessään. Olemme ihmetelleet tätä "flunssa-efektiä" ennenkin. Sääli vaan, ettei vaikutus ole pysyvä. Heti kun flunssa-keuhkoputkentulehdus-angiina-tms. paranee, depressio voi palata minä aamuna tahansa. Huokaus.

Jos tuota angiinaa saisi jostain purkissa, siis ilman kurkkukipua ja tuota 38 asteen kuumetta. Sille olisi Suomessa isot markkinat.

Yök

2006-01-30T08:29:00.000+02:00

Mitä aivojen välittäjäaineille tapahtuu kello viisi aamulla?

Heräsin tänään siihen, kun puoliso oksentaa ja ulvoo vessassa pahaa oloaan. Vakituinen aamuahdistus ja -epätoivo on vanha tuttu, mutta tänään mentiin pari pykälää tuttua pidemmälle.

Siinä sitten lapselle aamiaista naamariin ja koulureppu selkään. Neuvoi lähtiessään ostamaan äidille kaupasta keltaista Jaffaa. Voi itku, kun se sillä helpottaisikin.

Nyt vaimo makaa sohvalla sikiöasennossa kanttuvei. En tiedä, mitä nappia otti, mutta ilmeisesti riittävästi.

Töihinkin pitäisi pikku hiljaa lähteä.

Pelkokerroin

2006-01-30T00:56:00.000+02:00

Pelko on mielenterveyspotilaan perheelle tuttu tunne. Itsemurhan riski nousee monessa psyykkisessä sairaudessa moninkertaiseksi.

Esimerkiksi depressiopotilaan "hyvä vaihe" ei takaa mitään. Huonossa kunnossa hänellä ei välttämättä ole edes energiaa itsensä vahingoittamiseen, mutta juuri ennen romahdusta, kun perheenjäsenet eivät osaa vielä olla varuillaan ja uskaltavat jättää potilaan yksin, silloin voimia on vielä jäljellä.

Vaimo kertoi tänään viime keväästä, jolloin kuvittelin kaiken olleen kohtalaisen hyvin. Todellisuudessa vaimoni oli ottanut meidän lapsemme mukaan automatkalle, koska ei ollut uskaltanut lähteä matkaan yksin: "Tiesin, etten ajaisi rekan alle, kun lapsi on kyydissä."

Siinä ajatuksessa onkin ollut pureskelemista.

Puolisoni ei ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta hän on vuosia sitten viillellyt itseään ja puhunut ja haaveillut itsetuhosta useaan otteeseen. Siksi hänet on osastollekin otettu, turvaan itseltään.

Kun puolisoni depressio on pahana, käyn usein kotiin tultua ensimmäiseksi tarkistamassa, hengittääkö hän. Silloin hän nimittäin nukkuu usein lääketokkurassa niin kalpeana ja liikkumattomana, ettei päältä näe, onko hän ylipäätään elossa.

Toinen läheisten yleinen pelko on manian pelko. Aina psykiatrit eivät oikein osaa sanoa, että onko tämä mielialahäiriö nyt sittenkään monopolaarinen vai kakkostyypin bipolaarinen. Silloin alkaa helposti huolestua myös kun kaikki on hyvin.

Onko kaikki itse asiassa liiankin hyvin? Koska saapuu ensimmäinen epäilyttävä luottokorttilasku?

Töissäkin menee hyvin, liiankin hyvin. Ja ylitöitäkin alkaa pukata. Vai onkohan puoliso sittenkään aina ylitöissä, kun ilta menee pitkäksi?

Missä menee tavallisen työpaikkaromanssin ja maanisen työpaikkaromanssin raja?

Näitä itsekseen pähkäillessä tuntee itsensä vainoharhaiseksi, jopa loukkaavansa puolisoaan turhilla epäilyksillä. Mutta entä jos ne eivät aina ole olleetkaan ihan turhia.

Politikointia

2006-01-24T01:11:00.000+02:00

Lupasin taannoisessa merkinnässä soittaa tutulle valtuutetulle, jahka vuodenvaihteen pyhät olisivat ohi. Soitin tänään. Mielenkiintoinen puhelu, sillä hemmolla oli tietoa myös eduskunnan näkökulmasta ja vähän KELA:stakin. Psykiatrian tilanne tuntui kiinnostaneen pidempään.

Ettei vaan olisi arvon valtuutetulla omakohtaista kokemusta.

Oli vaikea olla vihainen, koska hän oli suurin piirtein kaikesta samaa mieltä kanssani. Se tosin ärsytti, että hänellä tuntui olevan selitys kaikkiin kertomiini ongelmiin. Olisin toivonut pikemmin ratkaisuja enkä selityksiä.

Valtuustokysymykset ja toivomusponnet eivät paljoa vakuuttaneet.

Valtuutettu kertoi useimpien poliitikkojen olevan nykyään liikuttavan yksimielisiä siitä, että psykiatria on retuperällä. Ammattitaitoisia psykiatreja, terapeutteja ja erikoissairaanhoitajia on aivan liian vähän. Heitä ei ole vuosikymmeniin koulutettu riittävästi, ja palvelujen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Ja koska koulutusta ei ole lisätty, ongelma ei tule lähivuosina helpottamaan, päinvastoin.

Mutta missä ovat toimenpiteet?

Sain kuulla eduskunnan lisänneen rahaa lasten ja nuorten terapiaan jo monena vuonna. Mutta miksi se sitten putoaa joka vuosi pois?

Vai pidetäänkö psykiatriaa sittenkin toisen luokan terveydenhoitona?

"Ottakoot itseään niskasta kiinni!"

Vaimollani on valtuutetun mukaan huono tuuri, sillä satumme asumaan kunnassa, joissa tilanne on erityisen huono. Vakanssejakin olisi, mutta niihin ei ole saatu rekrytoitua ihmisiä. Ylityöllistetyillä psykiatrian poleilla ei ehditä tehdä kunnon diagnooseja eikä kirjoittaa terapialähetteitä. Diagnoosi ja mahdollisen lähetteen kirjoittaminen saisi viedä kolme kuukautta, nyt siihen menee yli vuosi.

Edes vuodepaikkoja ei ole riittävästi, vaan ihmisiä joudutaan lähettämään kotiin vaikka heidän paikkansa olisi ehdottomasti osastolla.

Paljon puhuttu hoitotakuukaan ei toteudu, koska kukaan ei ole määritellyt, mitä psykiatrinen hoito tarkoittaa. Lonkkaleikkaus on helppo määritellä, mutta entä depression asianmukainen hoito. Nyt hoidoksi tuntuu riittävän kolmen kuukauden välein uusittava nippu mieliala-, uni- ja rauhoittavien lääkkeiden reseptejä.

Sain kuulla mielenterveysdiagnoosin olevan diagnooseista yhteiskunnalle kaikkein kallein, sillä se vaatii pitkää ihmisvaltaista hoitoa ja vie usein työkyvyn. Siksi tuntuukin kummalliselta, ettei siihen satsata ja kunnolla, etenkin alkuvaiheen hoitoon, kun työkyky voitaisiin vielä pelastaa.

Psykiatrian potilaat ja heidän omaisensa eivät valitettavasti ole kovin äänekäs painostusryhmä. Niin tabu mielenterveys edelleen on. Mutta jos kerran joka viides suomalainen sairastaa jossain elämänsä vaiheessa vakavan masennuksen, muista mielenterveyden ongelmista puhumattakaan, siinä luulisi olevan jaossa ääni jos toinenkin! Ja potilaiden perheenjäsenet vielä päälle.

Muuten meillä menee kohtalaisen hyvin. Puolison uusi eli vanha lääkitys on alkanut purra ja elämä on kohtalaisen tasaista, mutta alavireistä ja ilotonta. Sen parempaan tuo lääke ei tunnu pystyvän. Mutta ainakin hän pystyy käymään kaupassa ja hoitamaan asioita, eikä tarvitse pelätä mitä töistä palatessa kotona odottaa.

Uskonasioita

2006-01-16T12:48:00.000+02:00

Mielenterveysongelmat tuntuvat olevan monelle uskovaiselle ... ongelmia. Pohjattoman paha aoloa ilman käsin kosketeltavaa syytä ei koeta lääketieteelliseksi vaan uskonnolliseksi kysymykseksi. Psyyke kuuluu hengellisten asioiden puolelle, samaan näkymättömään maailmaan kuin usko itse.

Olen kuullut väitettävän, että mania on Jumalan rangaistus, tai että depressio johtuu vain siitä, että sairas ei usko tarpeeksi "hyvin".

Ja yksi merkki "huonosta" uskosta on lääkkeiden syöminen.

Logiikka menee seuraavaan tapaan:

Jos olet todella uskossa, niin pahaa oloa ei tule. Jumala ei anna sinun voida niin huonosti.
Jos syöt lääkkeitä, et luota siihen, ettei pahaa oloa tule.

Eli jos syöt lääkkeitä, et luota Jumalaan, etkä ole todella uskossa.

Moni psyykkisesti sairas uskovainen kokeekin sairautensa olevan todiste siitä, että he ovat huonoja uskovaisia. Mikä entisestään syventää heidän pahaa oloaan, ruokkii heidän sairauttaan.

Vaimoni tuli pari vuotta sitten puoleksi vuodeksi uskoon. Yritti etsiä rukouspiireistä apua tuskaansa. Itse olen hyvin maallistunut ihminen, ja rukouspiirissä harrastettu kielilläpuhuminen, kätten päälle paneminen sairauksien parantamiseksi jne. kuulostivat lähinnä fantasiaromaanilta. Ja rukouspiirin jälkeen joku sitten itkee, että hän on Jumalan silmissä niin huono ihminen, ettei häntä ole edes siunattu kielilläpuhumisen lahjalla.

Voi Luoja!

Usko voi olla ihmiselle suuri lohtu ja voimavara, mutta se voi kokemani mukaan ruokkia myös ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta.

Puolisoni ei onneksi lopettanut lääkkeiden syömistä, mutta näki muiden jättävän lääkkeensä syömättä tai kokevan itsensä huonoiksi uskossaan, koska syövät lääkkeitä eivätkä luota omaan uskoonsa.

Eikö kelleen näissä rukouspiireissä ole tullut mieleen, että heidän Jumalansa on voinut päinvastoin kannustaa uuden psyykenlääkkeen keksijää? Että Jumala nimenomaan sillä tavalla haluaa auttaa heitä? Että lääkityksen laiminlyönti se vasta "huonoa" uskoa olisikin?

Kotona meillä ei rukouspiirejä sentään pidetty, mutta muutaman kuukauden ajan uskonasiat leimasivat lähes kaikkia keskusteluitamme. Se oli ainoa kerta, kun tämä avioliitto on todella ollut vaarassa hajota.

Seksi on psykiatrille pelkkä oire

2006-01-09T01:00:00.000+02:00

Eilen oli hyvä päivä, ja saimme keskusteltua ja sovittuakin monesta puhumista vaatineesta asiasta. Myös siitä isosta möröstä eli seksistä, ja vielä vaimoni aloitteesta.

Potilaan sukupuolielämällä ei ole psykiatriassa muuta merkitystä kuin oireena: Oletteko pettäneet puolisoanne? Kyllä! A-ha, teillä on siis maaninen vaihe meneillään. Harrastatteko seksiä puolisonne kanssa? En! Vai niin, teillä on siis depressio.

Ja kun hoitopalaveriin sitten joskus pääsee mukaan, näinä vuosina peräti kolme kertaa, ei oikein tunnu sopivalta aloittaa keskustelua siitä, ettei seksi suju nykyisellä lääkityksellä. Keskusteltavana on aika paljon muitakin asioita. Sitä paitsi se kuulostaa Helvetin itsekkäältä.

Meillä on koettu se tavallinen tarina. Ensin masennus vei kiinnostuksen koko asiaan, ja sitten mielialalääkkeet veivät loputkin, totaalisesti, vaikka olo muuten joksikin aikaa vakiintui. Olihan se kolmekymppiselle miehelle aika turhauttava tilanne ja on liki nelikymppiselle edelleen. Asiasta kun ei voi oikein puhuakaan, sillä se pelkästään lisää puolison riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita.

Ja tästä nimenomaan oli eilen puhetta, siitä, miten painostavaa ja ahdistavaa se on, kun yritän jatkuvasti puhua asiasta.

Omasta mielestäni en ollut ottanut viime viikkoina asiaa puheeksi juuri lainkaan.

Mutta kun asia on arka, sen kuulee ihan eri tavalla.

Vaimolle on nostettava hattua. Hän ei vaatinut minua tilille siitä, että turhautumiseni on joskus, ei onneksi usein, mutta joskus purkautunut myös piikittelynä ja hänen vanhojen syrjähyppyjensä ja suhteidensa penkomisena: Miksi se mies sytytti, mutta minä en? Eikä minulla ole hyppelyiden suhteen edes minkäänlaista moraalista etulyöntiasemaa.

Otin itse asiassa itse nämä purskahdukset puheeksi ja saimme käsiteltyä myös niitä hyvässä hengessä.

Ehdotin, että sopisimme luopuvamme sukupuolielämästä ja samalla siitä puhumisesta kokonaan. Se ei olisi nykytilanteeseen mikään suuri muutos ja säästäisi meidät niiltä turhauttavilta ja masentavilta kokemuksilta, joita hyvin satunnainen, velvollisuudentunteen intohimon asemesta motivoima pakkopullaseksi meille kummallekin tuottaa.

Totaaliseen seksistä luopumiseen vaimoni ei kuitenkaan suostunut, koska uskoo minun silloin jättävän perheeni.

Lopuksi lupasin yrittää parhaani mukaan olla puhumatta meidän sukupuolielämästämme, mutta vaadin vastineeksi, että me menemme parisuhdeterapiaan heti kun hänen kuntonsa sen sallii.

Kokemukset ja suositukset parisuhdeterapiasta tai vastaavista kiinnostavat kovasti.

Muita kasvoja

2006-01-05T00:08:00.000+02:00

"Hauska nähdä vaihteeksi muitakin kasvoja." Tämä spontaani puuskahdus nostatti toisenkin kulmakarvan tässä äsken kun kävin erään harrastekerhon hallituksen kokouksessa.

"Olet tainnut viettää joulunpyhät perhepiirissä?" puheenjohtaja kysyi, enkä voinut kuin nyökyttää.

Viime viikot ovat tosiaan menneet suurimmalta osin neljän seinän sisällä ja perhepiirissä. Ja puheet ovat pyörineet sen yhden ja saman aiheen ympärillä. Ei kovin fiksua, näin perästäpäin katsottuna.

Loma voi tosiaan joskus olla rankempaa kuin työ. Toisaalta olen kyllä ollut monin verroin enemmän huolissani ja stressaantunut silloin kun olen ollut töissä ja puolisolla on ollut huonompi episodi päällä. Se on aika karmea tilanne, jättää toinen huonossa kunnossa yksin tai lapsen kanssa kotiin.

Ja sitten tulevat vielä työmatkat. Lentoaikataulujen kanssa on joskus ollut pähkäilemistä. Italiaan ja takaisin ehtii tiukan paikan tullen kokoustamaan yhdessä päivässä.

No, nyt näyttää joka tapauksessa taas paremmalta. Eilinen ja tämä päivä ovat menneet jo ihan mukavasti.

Se siitä toiveikkuudesta

2006-01-02T12:00:00.000+02:00

Onneksi on varastossa muutava vapaapäivä. Tänään olisi ollut tosi vaikeata lähteä töihin.

Vaimon depis iski tänäaamuna takaisin korkojen kera, ja hänen tämän päivän rauhoittava-kiintiönsä oli jo kymmeneltä aamulla milligrammaa vaille täynnä.

Tuloksena on ollut myös kriisinpoikanen, toivottavasti pidemmässä juoksussa hedelmällinen sellainen. Rauhoittavissa on nimittäin se hyväkin puoli, että suusta lipsahtaa asioita, joita ei muuten sanoisi.

Puolison akuutit depressiokohtaukset saavat nimittän usein alkunsa painajaisista, joiden yksityiskohdista hän ei yleensä ole halunnut puhua. Tämä on tietysti herättänyt minun uteliaisuuteni. Tänään hän paljasti sen verran, että ne liittyvät konkreettisiin elämänvaiheisiin, ja mukana on myös sellaisia elämänvaiheita, joista hän ei halua keskustella minun kanssani.

Tämä teki tietysti helkkarin kipeää, ja kerroin sen myös ääneen. Minusta parisuhteessa, etenkin tällaisessa jamassa olevassa suhteessa pitäisi pystyä puhumaan myös kipeistä asioista. Miksi me muuten jaksaisimme elää yhdessä?

Ja jos niitä haudattuja asioita ei saa käsiteltyä, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin mutta sitäkin varmemmin. Nyt ei tietenkään ole siihen oikea aika. Eikä kaikkea varmaankaan kannata purkaa minun vaan terapeutin kanssa, ja ehkä joskus myöhemmin parisuhdeterapeutin. Mutta jonain päivänä ne on purettava, tai tämä helvetti jatkuu hamaan ikuisuuteen. Mielummin aiemmin kuin myöhemmin, jos minulta kysytään.

On minulla toki näistä ollut omat aavistukseni, meidän liitossa kun on ollut vaihe jos toinenkin. Minun henkilökohtaisena ongelmanani tässä on se, että mitä en tiedä, sitä alan spekuloida, aavistella kuten sanoin, ja se ei tee minulle hyvää. Joskus tunteet ja ajatukset ovat menneet siinä puuhassa sen verran solmuun, etteivät ne ole auenneet ilman ammattiapua.

Joka tapauksessa, mistä sitten onkaan kyse, se on vaimolleni ilmeisen arka paikka. Hetkeä myöhemmin sain nimittäin kuulla, että hän haluaa pois kotoa, osastolle, koska ei kestä tätä minun jatkuvaa analysointiani. Se sattui ja lujaa, vaikka olinkin ansainnut osan tuosta sinänsä epäreilusta syyllistämisestä.

Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava, sanotaan. Mutta entä sitten, kun mitään muita puheenaiheita ei enää ole?

Nyt täällä vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan näppäilyn ääni.

Parempi alku vuodelle

2006-01-01T23:19:00.000+02:00

Otsikko kertoo kaiken olennaisen. Kävimme jopa ulkona kävelemässä ja ihmettelemässä lumisadetta. Saimme myös keskusteltua akuutista tilanteesta ja kevään suunnitelmista. Ehkä lääkityksen vaihto alkaa jo tuottaa tulosta.

Olemme toiveikkaina.

Vaimo on selvinnyt myös koko päivän ilman rauhoittavia! Rahoittavat, niin paljon kuin niistä onkin apua akuuteissa tilantessa, niitä syöneen ihmisen kanssa on todella turhauttavaa yrittää keskustella. Ajatus ei kulje, ja simppeleitäkin asioita saa selittää monta kertaa, eikä toinen muista mistä viisi minuuttia aiemmin oli puhetta.

Välillä ei edes puhuminen tahdo onnistua. En tiedä, onko kyse motoriikan pettämisestä vai mistä, mutta sanoista ei vaan saa enää selvää.

Eilisen uudenvuoden aaton jälkeen tämä päivä tuntuu todella hyvältä. Eilinen meni puolisolta hämärässä huoneesa sohvan pohjalla, unessa ja itkuisessa horteessa koko päivä. Sain hänet houkuteltua sentään katsomaan raketteja naapurien kanssa, mutta muuten koko päivä meni syvällä uumenissa.

Itse istuskelin lapsen kanssa tietokoneen ääressä ja join yksikseni pullon kuohuviiniä.

Oli meidät kutsuttu yksiin juhliinkin, mutta ne jäivät väliin.

Loismato

2005-12-31T01:19:00.000+02:00

Sekuli päivä tänään, tosi syviä pohjamutia mutta myös auringon pilkahduksia. Vaihtelut ovat olleet todella nopeita laidasta laitaan. Muuta voi tuskin näin lääkityksen vaihtuessa odottaakaan.

Unipolaari masennus on kumma tauti, tai bipolaari masennus-vaihe. Kummasta tässä tapauksessa on loppujen lopuksi kyse, kukaan ei tunnu osaavan sanoa.

Masennus on kuin potilaan sielussa asuva elämäniloa syövä loismato. Se tekee parhaansa, jotta sairas ei tekisi mitään, mikä uhkaisi sen olemassaoloa, helpottaisi depressiota. Jos potilas pystyisi pitämään yhteyttä ystäviinsä, tai harrastamaan liikuntaa, tai lukemaan kirjoja tai katselemaan elokuvia tai rakastelemaan, … hän ei olisi masentunut.

Eikä tässä ole kyse pelkistä aktiviteeteista, vaan näiden kaikkien on havaittu vaikuttavan aivojen välittäjäainetasapainoon … siis siihen jota mielialalääkkeillä yritetään korjata.

Siksi loismato pitää huolen siitä että potilas ei pysty tekemään mitään, joka uhkaisi sen lihomista ja olemassaoloa. Uskomattominta on ollut se, että jopa Omega-3-pillereiden syöminen käy työstä, vaikka vitamiinit ym. nappulat menevät alas sujuvasti.

Tiedä häntä, onko noista Omega-kolmosista apuja, mutta koenpahan tekeväni edes jotain kun kannan niitä kotiin. Ei kai puhdistetusta kalanmaksaöljystä voi haittaakaan olla.

BTW, kiitos kommenteista. Kiitos siitä, että luette näitä vuodatuksia. Sillä on minulle suuri merkitys.

Puhelinaikoja

2005-12-29T23:49:00.000+02:00

Vaimon puhelinaika tuli ja meni. Psykiatrin edellinen potilas oli mennyt pitkäksi. Lopulta psykiatri saatiin langan päähän, mutta siinä vaiheessa oltiin jo itkuisia ja hysteerisiä. "Pitääkö mun tosiaan tehdä itselleni jotain ennen kuin mä saan jotain apua." Siinä tilassa puoli tuntia voi tuntua kokonaiselta vuodelta. Ja rauhoittuminen vie tunteja.

Onneksi iltapäivällä oli vielä kotipolin puhelinaika.

Se uusi lääke-cocktail ei siis tosiaankaan toiminut. Siksi psykiatrin saaminen langan päähän oli niin tärkeää, sillä vaimoni halusi palata takaisin edelliseen lääkitykseen. Siitä oli sentään jotain hyötyä eikä läheskään näin paljon ongelmia.

Psyykenlääkkeiden lopettaminen ja aloittaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Viimeisimmän kokeilun annostusta nostettiin viikkotolkulla, ja lopettaminen vie lähes yhtä kauan. Samalla pitää ajaa uusi eli vanha lääke sisään.

Ja perhe pysyy sen aikaa mukavasti varpaillaan.

Toivottavasti tilanne tästä tasaantuu, sillä psykiatri jää vuoden vaihteessa pitkälle lomalle, eikä sijaista eli tilanteen tuntevaa apua ole luvassa. Kyse ei tällä kertaa ole niistä iänikuisista säästöistä, psykiatreja ei vaan riitä sijaisiksi, kun varsinaisia vakanssejakin on monta täyttämättä.

Taidan soittaa äänestämälleni valtuutetulle jahka uusivuosi on ohi. Hoitohenkilökunnalle huutamisesta ei olisi mitään hyötyä, sillä eiväthän he voi tehdä määräänsä enempää töitä.

Eikö kukaan laske edes sitä, miten paljon tämä tällainen pillerileikki yhteiskunnalle pitkän päälle maksaa sairauslomina ja työkyvyttömyyseläkkeinä?

Ulkopuolisuudesta

2005-12-28T12:14:00.000+02:00

Huonompi aamu tänään. Eilisilta antoi jo toivoa siitä, että parempi kausi olisi vihdoin alkamassa, mutta vaimon aamu alkoi taas itkulla ja ahdistuksella.

Illalla vaimo kävi välillä kovasanaisenkin puhelinkeskustelun sukulaismiehen kanssa. Se onnistui ravistelemaan hänet muutamaksi tunniksi irti siitä alakulosta ja apatiasta, jota viime viikot ovat olleet. Siinä sivusta kuunnellessa tuli kuitenkin kuultua kuitenkin yksi asia, joka jäi vaivaamaan: "näistä minä en keskustele edes oman perheeni kanssa."

Niinpä, mielenterveyspotilaan perhe jää helposti täysin ulkopuoliseksi. Potilas yrittää suojella perhettään huolelta, eikä hoitohenkilökunnalla ole aikaa informoida potilaan perhettä saati huolehtia heidän hyvinvoinnistaan.

Esimerkiksi syöpäpotilaan perheelle kyllä kerrotaan, mikä on tilanne, ja mitä on odotettavissa, ja miten hoito järjestetään. Sen sijaan mielenterveyspotilaan perhe pidetään syrjässä ja pimennossa, vaikka esimerkiksi depression viiden vuoden eloonjäämisennuste on paljon huonompi kuin monen syövän.

Joskus tulee väkisin mieleen ajatus, että olenko minä kaikista puheista huolimatta sittenkin syypää vaimoni sairauteen. Että minut siksi halutaan sulkea ulos hänen elämästään.

Se ulos sulkeminen on kuitenkin mahdotonta. Koko perhe elää kuitenkin mielenterveyspotilaan ehdoilla. Voidaanko tänään mennä ostoksille vai ei? Uskaltaako perheelle varata lomamatkaa? Pitääkö asunto pimentää ja hiljentää täksi illaksi? Pitääkö lapsen kuljetukset järjestää uudelleen koska akuuttilääkitys ei salli autolla ajamista.

Joskus tosin tuntuu siltä, että hoito on resurssipulassa niin satunnaista ja hihasta ravisteltua, ettei ole mitään mitä perheelle voisi kertoa. Vai miltä kuulostaisi "meillä ei ole oikeastaan aavistustakaan, mikä teidän vaimoanne vaivaa, mutta kokeillaan nyt näitä pillereitä vaikka puoli vuotta ja katsotaan siiten seuraavalla vastaanotolla, miten kävi."

Että sellainen lääkitys

2005-12-26T23:01:00.000+02:00

Tänään vaimoni räjähti lapsellemme, koska tämä nauroi liikaa. Että sellainen lääkitys tällä kertaa.

No, on tämä cocktail parempi kuin moni edellinen, vaikka ärtyneisyys onkin tullut kuvioon mukaan, eikä masennuskaan ole mihinkään kadonnut. Väliin mahtuu kuitenkin useamman tunnin rauhallisia jaksoja, selkeä parannus viimeisimmästä mielialalääkityksestä, josta ei ollut ainakaan masennukseen mitään apua; betsoja ja unilääkkeitä meni ihan mukavasti. Sillä ei tosin ollut niin monia sivuvaikutuksia kuten edellisellä ja sitä edeltäneellä mielialalääkkeellä.

Koskahan ne uskovat, että terapiastakin voisi olla jotain apua?

Olen seurannut jo pitkään masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa painiskelevien ihmisten blogeja. Yrittänyt löytää niistä uusia näkökulmia oman perheemme elämään. Nähnyt, että emme ole yksin. Kiitos siitä. En ole kuitenkaan löytänyt sellaista blogia joka kertoisi, miltä meistä mielenterveyspotilaiden läheisistä tuntuu. Siksi tämä blogi.

Kirjoitan tänne sitä mukaa kun voimia ja aikaa riittää. Joskus ei vaan riitä kumpaakaan, kun rakasta ihmistä ei voi eikä uskalla päästää pois sylistä itkemästä. Siitä tuo nimimerkkikin tulee. Ja sen jälkeen on vielä mentävä johonkin piiloon itse itkemään.