Että sellainen lääkitys
Tänään vaimoni räjähti lapsellemme, koska tämä nauroi liikaa. Että sellainen lääkitys tällä kertaa.
No, on tämä cocktail parempi kuin moni edellinen, vaikka ärtyneisyys onkin tullut kuvioon mukaan, eikä masennuskaan ole mihinkään kadonnut. Väliin mahtuu kuitenkin useamman tunnin rauhallisia jaksoja, selkeä parannus viimeisimmästä mielialalääkityksestä, josta ei ollut ainakaan masennukseen mitään apua; betsoja ja unilääkkeitä meni ihan mukavasti. Sillä ei tosin ollut niin monia sivuvaikutuksia kuten edellisellä ja sitä edeltäneellä mielialalääkkeellä.
Koskahan ne uskovat, että terapiastakin voisi olla jotain apua?
Olen seurannut jo pitkään masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa painiskelevien ihmisten blogeja. Yrittänyt löytää niistä uusia näkökulmia oman perheemme elämään. Nähnyt, että emme ole yksin. Kiitos siitä. En ole kuitenkaan löytänyt sellaista blogia joka kertoisi, miltä meistä mielenterveyspotilaiden läheisistä tuntuu. Siksi tämä blogi.
Kirjoitan tänne sitä mukaa kun voimia ja aikaa riittää. Joskus ei vaan riitä kumpaakaan, kun rakasta ihmistä ei voi eikä uskalla päästää pois sylistä itkemästä. Siitä tuo nimimerkkikin tulee. Ja sen jälkeen on vielä mentävä johonkin piiloon itse itkemään.
posted by Halistin @ 26.12.05
1 Comments:
Huomasin blogisi blogisuositteluista. Olen yhden mielenterveyspotilaan läheinen, sisko. Veljeni elämä päättyi vasta 22-vuotiaana, maaliskuussa. Kun hän vihdoin alkoi samaan hoitoa, ties kuinka monennen itsemurhayrityksen jälkeen.
Kun veljeni vihdoin otettiin sairaalaan ja häntä alettiin hoitaa, tunsin minä itseni todella avuttomaksi. Kuin olisin kilpajuossut elämän kanssa ja yrittänyt olla yhtäsiirtoa edempänä, että veljeni jäisi eloon.
Ymmärtämättään lääkärit määräsivät hänelle lääkkeet joilla tappaa itsensä, antoivat viellä ohjeet...jos näin saa sanoa.
Kun hän lähti sairaalasta toiseen paikkaan, harjoittelemaan yksinasumista, ei informaatio kulkenut. Meni 6 pv ja veljeni oli kuollut. Siinä missä me tuudittauduimme turvallisuuden tunteeseen ja kaiken piti olla hyvin, että hän oli turvassa itseltään.
Kun sain viestin veljeni kuolemasta oli ensimmäinen tunteeni helpotus. Ei enään tarvinnut pitää puhelinta auki öisin, jos vaikka hänellä on hätä. Ei enään varpailla kulkemista ja sitä epätoivontunnetta, kun tuntuu, ettei osaa auttaa sja tietää, että vaakalaudalla on kaikki. Ei sitä määrittelemätöntä kamalaa huolta, joka ei poistunut edes niinä hyvinä aikoina. Sen kun tiesi entuudestaan, että sieltä tulee taas, enemmin tai myöhemmin, se huonoaika. Jolloin soiteltiin sairaaloita läpi ja pelättiin pahinta. Tai jännitettiin tarvitaanko maksansiirtoa, onko elimistö kärsinyt.
Kukaan sukulaisista tai edes omat vanhemmat eivät osoittaneet mitään kiinnostusta, ennenkuin kuoleman jälkeen. Silloin kyllä löytyi sympatiaa, arveluita miksi näin ja sitä "kyllä minä tiedän" mentaliteettiä.
Yhtä'äkkiä ihmiset olivat valmiita astumaan parrasvaloihin ja ottamaan ohjat käsiinsä, kun enään ei ollut muuta kuin hautajaiset. He olisivat mielellään rukanneet vieraslistat, olivat valmiita kertomaan sen mikä HEISTÄ oli soveliasta ja mikä ei. Viisveisaten siitä, mikä oli veljeni tahto. Sitten, kun ei enään ollut vastuuta vaan velvollisuudet hoidettavana.
Toivon voimia sinulle ja perheellesi ja että vaimosi tervehtyy. Käsittääkseni omaisillekkin on olemassa auttavia puhelimia tms. ja sinä olet myös oikeutettu ammattiauttajaan.
Post a Comment
<< Home