Salakyyneleitä

Kuka välittää mielenterveyspotilaan perheen tunteista, surusta, pelosta ja turhautumista?

2008-10-05

Kukkasipuleita

Istutimme tänään kukkasipuleita yhdessä - varmaan toistasataa. Hyvä merkki. Kukkasipulit ovat aina olleet minulle hyvä oman voinnin mittari. Joinain syksynä en ole jaksanut istuttaa yhtäkään, ostetut sipulit ovat jääneet kaappiin kuivumaan. Joskus olen takonut routaan reikiä marraskuussa saadakseni edes pari krookusta maahan.

Kukkasipulit ovat lupaus keväästä, siitä että kylmä pimeys jonain päivänä väistyy. Jonain syksyinä siihen ei vaan ole jaksanut uskoa.

Myös puolisolla on mennyt tasaisesti, ei romahduksia muttei huippujakaan. Rauhoittaviakaan ei ole viime päivinä tarvittu, luulisin. Arkista läheisyyttä, mutta ei juuri muuta. Työt ovat pitäneet minut niin kiireisenä, etten ole ehtinyt miettimään asioita riittävästi/liikaa.

Oman itsetunto leikki alkusyksystä jojoa, kunnes huomasin ja annoin itseni vastata parin työkaverin flirttiin. Toistaiseksi itsetunnon ylläpitämiseen tuntuu riittävän, kun joku ylipäätään noteeraa minut miehenä eikä vain parhaana ystävänä.

Ensi keväänä piha on kukkamerenä.

2008-09-13

Jatkuvasti varpaillaan

Halistimen kesä oli hiljaiseloa. Olen aiemminkin huomannut, että kirjoittamisen tarve hellittää kun menee hyvin. Ja kesällä meni varsin hyvin. Pikemminkin koin itse olevani lomalla levoton ja ärtynyt, kun huonot säät sulkivat meidät sisätiloihin, enkä saanut olla omassa rauhassani.

Muutama päivä sitten huomasin kuitenkin, että lääkekaapin takarivissä päivystäneet paniikki-impparit olivat vaihtaneet paikkaa. Manasin itseäni, mutta aiemmista kokemuksista oppineena en malttanut olla katsomatta, kuinka paljon niitä oli jäljellä ... ja katsoa saman asian päivää ja kahta myöhemmin uudelleen. Totesin paketin hupenevan nopeaa tahtia.

Onko minulla oikeus kytätä puolison lääkkeiden syömistä? En tiedä, en tosiaankaan tiedä. Aloin joka tapauksessa kautta rantain kysellä vaimoltani, miten hän voi. Ensin sain kierteleviä vastauksia, mutta parin päivän kuluttua hän kertoi voineensa viime aikoina huonosti, ja viikkoa myöhemmin sain kuulla, että myös rauhoittavia on tarvittu, että ne ovat itse asiassa loppu. Mutta että hän on syönyt ”vain puolikkaita”.

Mitä viime viikkoina sitten on mennyt pieleen? En tiedä. Kun olen yrittänyt puhua asiasta, olen saanut kierteleviä nollavastauksia tai syiden asemesta seurauksia: ”kun en jaksa tehdä mitään” tai ”kun en ole saanut nukuttua”.

Vaimoni ei mielellään kerro minulle vointinsa huononemisesta. Hän kuvittelee suojelevansa minua niin huolestumiselta. Todellisuudessa käy juuri päinvastoin. En uskalla enää luottaa siihen, että kaikki näyttää olevan hyvin vaan olen jatkuvasti huolissani, jatkuvasti varpaillaan myös silloin kun siihen ei olisi aihetta.

2008-07-12

Ruokahalu palaa

Ruokahalun vaihtelut ovat aina olleet hyvä tapa seurata vaimoni sairauden etenemistä. Vauhdikkaampien jaksojen aikana hän ei yksinkertaisesti muista tai ehdi syödä. Elämässä on niin paljon muutakin tekemistä kuin ruokapöydän ääressä istuminen. Viime vuosia hallinneiden masennusjaksojen aikana ruokahalua ei sen sijaan ole. Ruoka ei yksinkertaisesti mene alas.

Viime vuodet vaimoni onkin ollut hoikassa kunnossa, ja se on ollut yksi niistä harvoista asiosita, joista hän on saanut itsetuntoa. Ulkopuolisen onkin ollut vaikea ellei mahdoton nähdä, miten huonona hän on välillää ollut, sillä silloin kun hän on pystynyt käymään ulkona, hän on näyttänyt päinvastoin hyvältä ja timmiltä.

Nyt kun vointi on pitkästä aikaa parempi, myös ruokahalu on palannut. Vaimoni ei ole kuitenkaan vuosikausiin tarvinnut rajoittaa syömistään, ja paino on lähtenyt nopeasti nousemaan. Aiemminhan tilanne oli päinvastainen – syödä piti aina kun ruoka edes vähän maistui.

En saisi olla vahingoniloinen, mutta vaimollani on ollut joskus tapana pisteliäästikin kommentoida perästäpäin minulle muiden paino-ongelmia. Nyt hän saa itse kokea, millaista painon kanssa tappeleminen on.

2008-06-18

Loma muistuttaa menneestä

Kuten edellisistä on käynyt ilmi, vaimoni selvisi viime keväästä paremmin kuin vuosiin, varmaan vuosikymmeneen. Uusi työ, ammatti ja työyhteisö tekivät ihmeitä, joihin vuosien pilleri-cocktailit eivät pystyneet. Mutta sitten alkoi kesäloma, ja vire on kääntynyt vähä vähältä alakuloisemmaksi.

Päivät yksin kotona muistuttavat liikaa menneestä, eikä työ ja säännöllinen päivärytmi pidä ajatuksia ruodussa. Nukahtamislääkkeitä on alkanut taas mennä, ja vastaavasti aamu-unet venyvät helposti puolillepäivin, kun ei ole mitään syytä nousta vuoteesta ylös.

Ja illalla tutut itsesyytökset, ettei tänäänkään ole saanut mitään aikaan, kun tiskit ovat koskematta vaikka on ollut kotona koko päivän. Sen sijaan silitetyt lakanat unohtuvat heti kun ne ovat kaapissa.

Toivottavasti oman loman alkamisesta on jotain hyötyä, kun kotona ja mökillä on aikuista seuraa.

Entä itse? Lähinnä tunnetila on huolestunutta alavirettä ja loman odotusta. Iltapäivä- ja naistenlehtien kesäseksilööpit masentavat turhautunutta, mutta onneksi elämässä on nykyään sen verran flirttiä, ettei miehinen itsetunto ole enää niin pohjamudissa kuin joskus aiemmin. Tai sitten parantunut itsetunto sallii huomata sen, että joku katsoo joskus minunkin peppuni perään.

Joka tapauksessa, hyvää jos ei aurinkoista juhannusta!

2008-05-25

Tyhjä lääkekaappi

Lääkekaappi on sitten tyhjä. Tai kai siellä jossain on vielä paniikki-bentsoja jemmassa, mutta muuten meillä eletään nykyään lääkkeetöntä elämää. Jatkuva mielialaa ja persoonaa muuttavien lääkkeiden syöminen on aina ahdistanut vaimoani, ja nyt kun vointi on ollut pidemmän aikaa parempi kuin vuosikausiin, hän jätti reseptit uusimatta.

Toisaalta olen iloinen, toisaalta huolissani. Suhteeni vaimoni psyykenlääkkeisiin on aina ollut kriittinen, mutta tiedän hyvin, että lääkkeet ovat vuosien varrella todennäköisesti pelastaneet hänen henkensä. Toisaalta olen iloinen siitä, että hänellä on koko tunnerekisteri käytössään, että tunnen hänet taas siksi ihmiseksi, johon vuosia sitten rakastuin. Toisaalta olen huolissani siitä, repeääkö tunnerekisteri jonain päivänä jommastakummasta päästä yli.

Lääkkeiden lisäksi vaimoni on päässyt eroon nikotiinista. Ja sekin on tehnyt hyvää itseluottamukselle, tunteelle siitä että hallitsee omaa elämäänsä. Olen itse asiassa monta kertaa miettinyt, altistaako nikotiini tai jokin muu tupakan ainesosa psyyken sairauksille, vai altistavat esimerkiksi ahdistus ja masennut tupakoinnille. Joka tapauksessa psykiatrian osastoilla poltetaan kokemukseni mukaan hyvin paljon. Monessa savuttomaksi julistetussa sairaalassa onkin jouduttu tekemään poikkeus psykiatrian osastojen kohdalla.

2008-04-28

Itseään etsimässä

Kevät on mennyt hyvin, kuten harvenevasta kirjoitustahdista on voinut päätellä. Itse asiassa tämä kevät on ollut vaimollani paras varmaan liki kymmeneen vuoteen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei tässä olisi ollut mietiskeltävää ja pureskeltavaa.

Ehkä eniten pohdiskeltavaa on antanut pikkujoulujen aikaan sattunut tapaus, jota olen tässä yrittänyt hissuksiin sulatella. Kävimme maakunnassa sukuloimassa ja yövyimme sukuni mustan lampaan, muutama vuosi sitten kaapista tulleen biseksuaalin naisen luona. Istuttiin iltaa takkatulen ääressä, syötiin, saunottiin, sekoitettiin toinenkin kattilallinen glögiä. Jossain vaiheessa minun mittani tuli täyteen ja menin nukkumaan. Sitä paitsi oli minun vuoroni ajaa paluumatka.

Kun heräsin aamulla, sauna oli edelleen päällä, ja naisten keskustelu jatkui tyhjien viinipönttöjen ääressä. Sain muistoksi illasta naisten yöllä takkatulen loisteessa toisistaan ottamia kuvia, jotka olivat varsin eroottisia ja vähäpukeisia.

Myöhemmin istuimme iltaa kotona kahdestaan viinipullon merkeissä, ja vaimoni kertoi, että yö oli ollut hänelle järisyttävä kokemus, johon oli seksuaalisuudesta puhumisen ja valokuvien ottamisen lisäksi kuulunut suuteluharjoituksia. Samalla hän kertoi olevansa ihastunut entiseen työkaveriinsa, perheelliseen naiseen, jonka kanssa hänellä on tapana käydä lenkillä ja uimassa. Tämä ei tosin ollut minulle ihan täysi yllätys, sillä olin aiemminkin ollut rivien välistä lukevinani, että jotkut hänen ystävyytensä olivat olleet pikemminkin ihastuksia, joita hän ei välttämättä ollut myöntänyt edes itselleen.

Nuorempana olisin varmaan ollut vaimoni paljastuksesta ainakin mustasukkainen. Mutta nyt olin lähinnä helpottunut. Seksuaalisen minän kieltäminen on monen ahdistuksen ja masennuksen taustalla. Uskoin, että oman itsensä löytäminen myös seksuaalisesti tekisi vaimoni henkiselle hyvinvoinnille vain hyvää. Hänen kotikasvatuksensa kun on pitänyt seksiä likaisena ja vastenmielisenä asiana, johon nainen joutuu miehensä vuoksi alistumaan.

Päätin tukea häntä, minkä tien hän sitten valitsisikin.

Viikkoa ja lenkillä käymistä myöhemmin kysyin varovasti, miten hän aikoo ystävänsä kanssa menetellä. Ja sain vastaani pienen raivarin. Syytänkö minä häntä lesboksi?! Olin kuin nyrkillä lyöty ja yritin sanoa, että hän itse oli vain muutama päivä aiemmin kertonut ihastuksestaan. Vaimoni kiisti jyrkästi sanoneensa mitään sellaista.

Sen jälkeen en uskaltanut ottaa asiaa esille pitkään aikaan, kunnes viime lauantaina, puolen viinipullon voimalla vaimoni itse otti asian uudelleen puheeksi ja kertoi, että hänellä on ”juttu” erään ystävättärensä kanssa, eikä hän oikein itsekään tiedä mistä on kyse. Sanoi, ettei ole missään tapauksessa pettänyt minua, eikä soittanut moneen viikkoon, mutta …

Mitenkähän tällä kertaa osaisin ottaa asian esille ilman että saan vastaani taas raivarin.

2008-02-10

Elämäntilanteen muutos auttaa

Hyvä kausi jatkuu edelleen. Elämä on ehkä vähän liiankin tasaista minun makuuni, sillä rakastuin taannoin vaimossani nimenomaan hänen räiskyvään temperamenttiinsa, jota joku voisi kutsua myös hypomaniaksi. Lääkityskin on vähitellen laskettu minimiin, rauhoittavia tai nukahtamislääkkeitä tai mielialalääkkeitä ei ole kaapissa enää lainkaan, vain mielialojen tasaajaa.

Elämäntilanteen muutos onnistui näemmä tekemään sen mihin vuosien lääkekokeilut eivät pystyneet.

Kuinkahan paljon Suomessa on samanlaisia tapauksia, joissa mielenterveyspotilas yritetään lääkkeillä sopeuttaa elämäntilanteeseensa sen sijaan että lähdettäisiin korjaamaan elämäntilanteesta kuormitustekijöitä pois. En väitä, että kaikki mielenterveysongelmat johtuisivat ympäristöstä, mutta kun ihmisellä on alttius esimerkiksi masennukseen, tilanteella on suuri merkitys sen masennuksen puhkeamiselle.

Suomalaisessa psykiatriassa on tällä hetkellä vallalla aivokemiaa painottava koulukunta, joka ei näe potilasta kokonaisena ihmisenä, jolla on myös perhe ja elämä. Kuvitellaan, että kaikki ratkeaa, kun oikea välittäjäaineventtiili saadaan aivoissa korjattua. Ehkä kannattaisi panostaa enemmän siihen, ettei sitä venttiiliä ylipäätään tarvittaisi.

Ja kun tilanne jatkuu pitkään, kun lääkkeiden sivuvaikutukset jylläävät vuodesta toiseen, se elämäntilanne muuttuu helposti yhä vaikeammaksi. Ja taas tarvitaan lisää pillereitä. Kunnes työ on muuttunut työkyvyttömyyseläkkeeksi ja avioliitto lasten tapaamiseksi joka toinen viikko.

Kuvittelin vielä vajaa vuosi sitten, ettei vaimollani ole enää muuta vaihtoehtoa kuin työkyvyttömyyseläke ja kova lääkitys koko loppuelämän ajan. Onneksi olin väärässä.

2008-01-13

Hyvä ja tarpeellinen

Huh, elämä alkaa taas tasaantua vuodenvaihteen jäljiltä. Välipäivinä näytti välillä pahalta, kun joulun kokemukset ahdistivat vaimoa pahasti, mutta paluu töihin loman jälkeen teki hänelle taas ihmeitä. Nukahtamislääkkeiden käyttö ei tosin ole vielä palannut joulua edeltäneelle tasolle.

Olen tässä viime päivinä havahtunut huomaamaan, etten ole ihan täysin vielä sopeutunut siihen, että vaimoni voi tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Tai siis siihen, että hän ei enää tarvitse minua niin paljon kuin aiemmin.

Olen aiemmin tuskaillut sitä, ettei minulla ole ollut aina omaa elämää, kun puolison sairaus on syönyt kaiken ylimääräisen ajan ja energian ja jättänyt silti riittämättömyyden tunteen. Mutta samalla olen ollut mielestäni tärkeä ja tarpeellinen. Kai siinä on ollut myös jonkinlaista koetun marttyyriuden tuomaa ”minä olen hyvä” -ajatteluakin mukana. Minä jaksan kyllä, perkele, vaikka hampaista kiille lähtisi.

Entä nyt, kun minun ei joka hetki tarvitse olla vahva? Olenko minä edelleen hyvä?

2007-12-27

Joulu paketissa

Joulunpyhät menivät pitkästä aikaa ilman suurempia ongelmia. Useana vuonnahan lähtökohtana on ollut se, joutuuko vaimo menemään jouluksi osastolle vai ei. Kaikki se kiire ja hösääminen ja sukuloiminen on vaan ollut hänelle liikaa. Tänä vuonna hän sen sijaan jopa odotti joulua!

Itse jouluna isäukko tekikin sitten parhaansa, että tämäkin joulu menisi bentsoja napsiessa. Hän on muuten auttavainen ja huumorintajuinen mies, voimakas persoona ja rakas ihminen meille kaikille, mutta viina ei sovi hänelle yhtään. Ei hän riehu eikä räyhää vaan höpöttää ja kuvittelee, ettei kukaan huomaa hänen piipahtavan varastossa puolen tunnin välein ja juttujen muuttuvan vähitellen yhä sekavammiksi.

Kaiken muun lisäksi isoisä on pojallemme todella tärkeä ihminen, roolimalli ja esikuva. On surkeaa nähdä, miten hän juomisellaan romuttaa tätä ihailua.

Yritin sanoa isälleni, että vaikka vaimoni kunto on pitkästä aikaa paremmalla tolalla, ylimääräisiä kuormitustekijöitä ei tosiaankaan kaivattaisi. Se keskustelu ilmeisesti pelasti jouluaaton, mutta jo joulupäivän iltana, muiden mentyä nukkumaan tapaninpäivän aterialle varatut viinipullot katosivat kaapista.

Onneksi vaimoni reagoi kiukulla ja raivolla, ei masennuksella ja ahdistuksella, kuten niin monta kertaa aiemmin.

2007-12-19

Uniturvaa

Jokelan tragedia näkyy meillä makuuhuoneessa. Viime talven ja kevään tilanteiden jälkeen lapsi löytyi aamulla yhä useammin meidän vuoteestamme. Jokelan jälkeen hän ei ole enää nukkunut omassa vuoteessaan kuin yhden yön.

Eikä hän pysty nukahtamaan meidän vuoteessammekaan yksin, vaan myös äidin on oltava vuoteessa ennen kuin nukkuminen onnistuu. Uniturvana.

Vuode on kolmelle kohtalaisen ahdas, ja olenkin usein yöllä siirtynyt lapsen vuoteeseen nukkumaan. Vaimoni haluaa kuitenkin minut viereensä, ennen kuin hän pystyy puolestaan nukahtamaan. Useana yönä minut onkin haettu lastenhuoneesta takaisin sängyn reunalle tasapainoilemaan.

Mutta keneltä minä voin hakea uniturvaa, kun elämä pelottaa?

2007-12-02

Nirunaruja

Taas on se aika vuodesta. Pimeys ja kylmyys syövät muutenkin voimia, ja sen lisäksi jokainen kadunkulma, jokainen lehti, joka ikinen mainosläpyskä on täynnä alusvaatemainoksia.

Sillä minä pidän kauniista alusvaatteista, pidän todella paljon, ja kaikki nuo mainokset muistuttavat minua niistä vuosia sitten ostetuista, jotka meillä keräävät pölyä vaatekaapin perukoilla.

Kaiken huippu oli varmaan se kun aloin kerran itkeä alusvaateliikkeen näyteikkunan edessä. Erehdyin hetkeksi miettimään, miten hyvältä esillä ollut setti näyttäisi vaimoni yllä. Voiko pateettisempaa miestä enää olla?

Pikkujoulut ovat pitsien ja nirunarujen kulta-aikaa. Panee miettimään, miksi juuri silloin pitää pukeutua iholle asti kauniiksi, kun oma puoliso ei ole mailla halmeilla?

2007-11-22

Nnn'h

Puolison hoidossa ja välillä omillakin hoitokäynneillä on pistänyt korvaan raivostuttava puhemaneeri, joka tuntuu vaivaavan kaikkia psykiatreja, psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia, ynähteleminen. Ilmeisesti jollain alan peruskurssilla opetetaan kuuntelemaan potilasta häntä keskeyttämättä. Ja siihen ynähtely, nynnyttly ja murahtelu sopivat hyvin. Ynähdys puolen minuutin välein kertoo potilaalle ”minä kuuntelen” mutta ei keskeytä häntä.

Esimerkiksi TV-psykiatrit kuten Ben Furman eivät ilmeisesti pysty olemaan edes minuuttia ynähtämättä vaikka henki olisi siitä kiinni.

Vuosien kuluessa ynähtely tuntuu kuitenkin monilla psykiatrian ammattilaisilla muuttuvan automaatiksi, maneeriksi, jonka tyhjyys kuuluu läpi.

Toinen selvästi opiskeltu puheen tyylikeino on hempeys, jopa lepertely. Sairaus tai lääkkeet voivat hidastaa potilaan ajatuksenjuoksua, mutta ne eivät tee hänestä kuitenkaan pikkulasta, jolle pitää leperrellä. Ehkä hempeä puhetyyli sopii useimmille potilaille ja heidän omaisilleen, mutta ainakin minua se ärsyttää, ei kuitenkaan läheskään yhtä paljon kuin parinkymmenen sekunnin välein toistuva ”nnn’h”.

Tänä syksynä kumpaakaan ei ole onneksi tarvinnut kuunnella. Tilanne on edelleen yllättävän hyvässä tasapainossa.

2007-11-04

Toivo pelottaa

Toivo antaa voimaa selvitä kovistakin tilanteista, mutta toivon särkyminen tekee kipeää. Niin kipeää, että joskus toivoa alkaa pelätä.

Meillä syksy on mennyt todella hyvin, paremmin kuin vuosiin, ja minulla pitäisi olla kaikki syyt herätellä toivoa paremmasta huomisesta. Että vaimolla olisi edessä pitkä hyvä kausi. Että tässä parisuhteessa elettäisiin vielä joskus muillakin kuin sairauden ehdoilla. Että myös muilla perheenjäsenillä olisi oikeus näyttää negatiiviset tunteensa.

Tai no, kyllähän ne negatiivisetkin tunteet sieltä välillä purskahtelevat, vaikka kuinka yrittäisi pitää ne sisällään.

Mutta, minua on alkanut pelottaa. Pelkään, mitä sitten kun toivo taas kuolee. Selviänkö siitä? Uskallanko enää toivoa?

2007-10-29

Sentitkin lasketaan

Edellisessä merkinnässä tuli sivuttua raha-asioita. Terveyttä ei voi tunnetusti mitata rahalla, mutta psyykkisellä sairaudella on myös taloudellinen puolensa.

Mielenterveyskuntoutujan tie takaisin työelämään tai työkyvyttömyyseläkkeelle on pitkä, eikä talouden romahtaminen ainakaan helpota sitä tietä. Pennin venytys ja syyllisyyden tunteet perheen rahatilanteesta ovat melkoisia kuormitustekijöitä.

Monen mielenterveyspotilaan työura katkeaa pitkiin ja toistuviin sairauslomiin, ja ennakkoluuloihin. Jos kuntoutuminen ja takaisin työelämään pääsy ei onnistu nopeasti, edessä on 500 päivää ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, sitten työmarkkinatukea, sitten ei mitään. Siinä masentuu ja ahdistuu jo tervekin ihminen.

Työmarkkinatuen loppumisen jälkeen voi sentään olla sairauslomalla, jolloin saa sairauspäivärahaa. Ennen sitä sairauslomaa ei kannata ottaa, koska se on pienempi kuin työmarkkinatuki. Ja päivärahoilla eläessä joka sentti lasketaan.

Sairauslomalla täytyy olla vähintään vuoden ajan ennen kuin voi pyrkiä työkyvyttömyyseläkkeelle. Kuntoutuminen on tässä vaiheessa taloudellinen riski. Jos töihin paluu ei onnistu, sairausloman keskeyttäminen on siirtänyt eläkkeelle pääsemistä taas vuoden päähän.

Mutta se riski kannattaa ottaa. Ainakin meillä arkeen ja osa-aikatyöhön palaaminen on auttanut paljon enemmän kuin lääkekaapillinen pillereitä. Eikä tässä työssä näyttäisi olevan edellisen työmaan kuormitustekijöitä.

2007-10-13

Intohimosta kumppanuuteen

Työ tekee ihmeitä. Vaimo sai kesällä koottua sen verran voimia että meni työhaastatteluun ja sai töitä, osapäiväistä, mutta kuitenkin. Ensi alkuun häntä pelotti töihin lähteminen joka aamu, mutta aina kun hän selvisi yhdestä päivästä kunnialla, hänen itseluottamuksensa kasvoi. Nyt häntä jo vähän harmittaa, miten helpolta työ tuntuu.

Sillä on iso merkitys, että on jokin syy nousta aamulla ylös ja lähteä ulos joka päivä. Ja perheen taloudellekin pieni lisätulo tekee hyvää. Hänen työttömyyskorvauksensa loppui aikoja sitten, ja olemme sen jälkeen eläneet minun palkallani ja hänen sairauspäivärahoillaan.

Tärkeintä on kuitenkin se, että hänen henkinen yleiskuntonsa on parempi kuin pitkään pitkään aikaan.

¤ ¤ ¤

Havahduin jokin aika sitten siihen, että meidän suhteemme on muuttunut viime kuukausina, tai ainakin minun suhtautumiseni tähän meidän suhteeseemme.

Kuten näistä merkinnöistä on voinut lukea, puolisoni sairaus ja lääkitys ovat syöneet tästä suhteesta intohimon, joskus koko sukupuolielämän pitkiksi ajoiksi. Ja se on vuosien varrella ahdistanut ja syönyt itsetuntoa aika lailla. Mutta viime aikoina se tai sen puute ei ole enää turhauttanut minua samalla tavalla kuin ennen.

Olen kuulostellut tunteitani ja päällimmäiseksi on noussut kumppanuus ja huolenpito, intohimon jäädessä taka-alalle. En tiedä mistä on kyse, ehkä olen vain tulossa vanhaksi tai olen oppinut tyytymään osaani.

En kuitenkaan usko että intohimo olisi minusta kuollut, se on vain taka-alalla. Ja olen aika huolissani siitä, löytääkö se jonain päivänä uuden kohteen.

2007-09-12

Lääke...tunteita

Mitä tekisin jos minusta tulisi yksi niistä mielenterveyspotilaan lähiomaisista, jotka itse sairastuvat depressioon? Joskus se on tuntunut hyvinkin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Ei nyt, kun puolisoni tilanne on kohtalaisen vakaa, mutta ehkä taas jonain päivänä.

Kun olen pyöritellyt oman sairastumisen mahdollisuutta mielessäni, olen huomannut inhoavani ja pelkääväni psyykenlääkkeitä sydämeni pohjasta. Tuen puolisoani parhaani mukaan hänelle määrätyissä hoidoissa, myös lääkehoidoissa, mutta ajatus siitä että itse alkaisin jonain päivänä syömään psyykenlääkkeitä on täysin mahdoton.

Tiedän, että monille ellei useimmille lääkkeistä on paljon apua, mutta meillä vuosia toistuneet lääkekokeilut ovat olleet todella ahdistavaa seurattavaa. Toivottavasti tämä inho ei näy minusta päälle päin, sillä myöskään puolisoni motivaatio lääkehoitoon ei ole näiden vuosien jäljiltä kovin korkealla. Minun pitäisi olla sitoutunut hänen hoitoonsa, ei kammota sitä.

Mutta entä jos jonain päivänä tosiaan sairastun myös itse? Alanko kiltisti syödä mielialalääkkeitä? En, ennemmin pistän koko elämäni remonttiin, muutan, vaihdan ammattia, otan avioeron, mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

2007-09-03

Puoliksi ei voi avautua

Olette varmaan aiemmista merkinnöistä huomanneet, miten paljon minua vaivaa se kun emme yleensä pysty keskustelemaan puolisoni kanssa meidän parisuhteemme kipupisteistä. Samasta aiheesta oli puhetta hyvän ystävän kanssa, ja hänen mielestään minun kannattaisi vanhojen kaivamisen asemesta keskittyä rakentamaan tulevaisuutta.

Kun osaisinkin! Elämä olisi silloin paljon helpompaa. Minulla on se vika, että jos asioita ei ole käsitelty, ne jäävät pyörimään pikku piirileikkiä minun päähäni. Lopulta en oikein muuta sitten pysty ajattelemaankaan, jolloin kuvaan mukaan tulevat uniongelmat. Kyse on kuitenkin myös minun elämästäni, ja haluan tietää, miksi se elämä on mennyt niin kuin on.

Taustalla on myös se, että jos parisuhteen ongelmia ei saada käsiteltyä, niiden syitä ei ymmärretä, ja niillä on paha tapa tulla takaisin.

Ja vaatii tulevaisuudenkin rakentaminen keskustelua, pelisäännöistä sopimista, omien toiveiden ja tarpeiden kommunikoimista. Jos kommunikaatio ei pelaa, se tulevaisuuskin on huonolla perustalla.

Jos jonkin neuvon haluan antaa niin sen, että jos joskus päätätte avautua puolisollennelle jostain jonka uskotte loukkaavan häntä, olkaa valmis käsittelemään asiat loppuun asti, tekee se sitten miten kipeää tahansa. En ole tosiaankaan mikään pyhimys, mutta olen oppinut pitämään suuni säpissä jos en ole valmis penkomaan asiaa pohjamutia myöten.

2007-08-14

Ei nyt eikä nytkään

Kesälomat ovat sitten paketissa. Paitaepisodia lukuun ottamatta kesä meni tasaisesti, minun makuuni ehkä vähän liiankin tasaisesti. Vaimollani on särmikäs ja temperamenttinen luonne, ja niitä särmiä tulee joskus ikävä.

No, ainakin hänen psykiatrinsa on lääkityksen vaikutukseen todennäköisesti tyytyväinen.

Oma vointini ei sen sijaan ollut kummoinen, sillä koin oloni usein oudon yksinäiseksi, vaikka olimmekin käytännössä koko loman yhdessä. Välillä tuntui siltä, että emme olleet loma-arjen pyöritystä syvemmällä tasolla juurikaan yhteydessä. Loman loppupäivinä olin jo itkuinen, turhautunut ja ärtynyt, nyt jo onneksi pirteämpi.

Kuvittelin vaimoni paremman voinnin antavan mahdollisuuden keskustella pitkästä aikaa meidän suhteestamme vähän perusteellisemmin, mutta kävikin päinvastoin. Vaimoni ei nimenomaan halunnut penkoa asioita, jotka saattaisivat tehdä kipeää ja horjuttaa hänen tuoretta henkistä tasapainoaan. Ja sanoi sen minulle suoraan.

Toistaalta ymmärrän vaimoani hyvin, mutta … koska me sitten voimme keskustella? Emme ainakaan silloin, kun hän on huonossa kunnossa. Siitäkin on kokemusta.

Puhuminen on minulle ainoa tapa saada mieltä vaivaavat asiat käsiteltyä. Ja mitä kipeämpi asia, sitä enemmän se huutaa keskustelua. Ja jos ei muuta juttuseuraa ole, alan pyöritellä asioita omassa päässäni. Ja silloin niillä on paha tapa muuttua entistä kipeämmiksi.

2007-07-23

Paitasilppua

Psyyken lääkkeiden kanssa ei pitäisi paljon juopotella. Mutta iltana muutamana mökillä oli tarkoitus ruoan päälle ottaa yhdessä lasilliset hyvää viskiä. Sillä seurauksella, että yöllä oli viskipullon lisäksi myös punkkupönikkä tyhjänä.

Kai tarkoitus oli yrittää keskustella; Tuloksena oli rumaa örvellystä.

Eikä se ollut niitä lääkkeitä syövä vaimoni vaan minä, jolle hyvän viskin tuhlaaminen aiheutti ongelmia, vaikka tyhjensimme kuppia tasatahtiin. ”Keskustelu” lipsahti molemminpuolisen ärsyttämisen puolelle sillä seurauksella, että tartuin lopulta vaimoni paitaan ja repäisin sen halki. Onneksi lapsi ei nähnyt, mutta valitettavasti hän oli saaressa meidän kanssamme.

Se ilta ei ollut meiltä kummaltakaan kovin edustava suoritus vanhemmuudessa.

Vaimo ei syytä minua paidasta eikä käsivarteensa tulleesta mustelmasta. Hän tietää miten taitava hän on piikittelemään. Eikä hänen tarvitsekaan syyttää, hoidan sen puolen ihan itse.

Olen miettinyt tapahtunutta paljon, eikä sitä voi mielestäni selittää pelkällä suuttumuksella. Mukana oli myös vahva seksuaalinen ulottuvuus, jota ilman tilanne ei olisi edennyt niin pitkälle.

Viime kesänä puolisoni kaipasi nimenomaan aggressiivista, jopa väkivaltaista seksiä. Tänä kesänä tilanne on ollut kuitenkin toisenmoinen, vaikka toivoin naivisti viime kesän toistuvan. Sen sijaan kesäelo on ollut unista, tasaista ja hiljaista myös parisuhderintamalla. Paidan repimisessä olikin mukana myös annos seksuaalista turhautumista ja väkevä muistikuva siitä, että ”tätähän sinä halusit”.

Mitä olisi tapahtunut, jos lapsi ei olisi ollut mökillä? Tajusin onneksi viskistä huolimatta, että nyt seis! Mutta jos olisimme olleet kahdestaan, tilanne olisi voinut päättyä tosi rumasti … tai ehkä se olisi sittenkin ollut vaimoni fantasian täyttymys. Sen hetken tunnelma oli joka tapauksessa hyvin ristiriitainen. En osaa sanoa, oliko vaimoni järkyttynyt vai innoissaan vai kenties sekä että. Eivätkä omatkaan tunteeni kovin yksiselitteisiä olleet. Tajusin omakohtaisesti, miksi vaimoni joskus kokee agression ja seksuaalisuuden liittyvän niin vahvasti toisiinsa.

Mutta tämän kesän muiden iltojen perusteella oli todennäköisesti parempi, että tilanne ei edennyt paidan repimistä pidemmälle. Paidan repimisen voi vielä saada anteeksi.

- - -

Miksi näistä on niin vaikea puhua? Olisi niin paljon helpompaa, jos minulle voisi kertoa suoraan, millaista miestä minulta tänään ja tällä viikolla ja tänä kesänä kaivataan ... ja minä voisin kertoa avoimesti, millaista naista minä puolestani kaipaan.

2007-07-15

Sorkintaa

Lääkitystä ei pitäisi lähteä sorkkimaan omin päin, mutta ymmärrän vaimoani valitettavan hyvin. Sivuvaikutukset ovat joskus tuntuneet taudin veroisilta. Tällä kertaa vaimoni päätti tiukasti sinnitellä uuden lääkityksen kanssa ne pari kuukautta, jonka jälkeen sivuvaikutusten piti alkaa helpottaa.

Tällä kertaa ongelmana on ollut uneliaisuus. Aiemmin voimia syöneet valvomiset vaihtuivat 12-14 tunnin yöuniin ja parin tunnin päivänokosiin. Eikä loppupäiväkään mitään virkeyden juhlaa ollut.

Valitettavasti unisuus ei helpottanut parissa kuukaudessa.

Se on aika ankeaa perhe-elämää, kun puoliso nukkuu kun lähdet töistä, ja on menossa nukkumaan kun tulet töistä. Monena iltana olin vain yksin. Luin, katsoin televisiota, yritin tehdä töitä, itkin ja masturboin, kun en ollut liian alakuloinen.

Ensin puolisoni jätti unisuutta aiheuttavan lääkkeen väliin aina kun illalla piti tehdä jotain, käydä teatterissa, tavata ystäviä … tai kun aamulla piti tehdä jotain. Jos lääkkeen syö illalla, aamulla ei ole asiaa ylös ennen puoltapäivää, tai pikemminkin yhtä iltapäivällä.

Ja aina välillä hänkin haluaa istua ja jutella iltaa miehensä kanssa.

Tällä hetkellä en itse asiassa edes tiedä, syökö hän kyseistä lääkettä enää. Muut kyllä reseptin mukaan. En ole uskaltanut keikuttaa venettä, sillä tilanne on ollut kohtalaisen vakaa. Paitsi että itse tunnen oloni päivä päivältä ahdistuneemmaksi.

2007-06-30

Persoonallisuus vai sairaus

Kotona taas, koko perhe. Tai itse asiassa puolisoni pääsi kotilomalle jo juhannukseksi, mutta se oli kyllä vaisuin juhannus kautta meidän perheen aikojen.


Sain kotiutumisaamun hoitopalaverissa ankarat ukaasit, etten vaan kuvittelisi vaimoni olevan vielä kunnossa, että itsemurhariski on edelleen korkea. Niin kuin en olisi viime vuosien aikana oppinut aiheesta yhtään mitään.

Nyt hoidossa on vaihteeksi bipo-kylki edellä. Onneksi cocktailiin saatiin sentään mielialaa nostavakin lääke mukaan. Kevään ajan kun pyrittiin pelkästään tasaamaan … ja tasaantuihan se, jatkuvaan syvään alakuloon ja itsetunnottomuuteen.

Itse asiassa bipo-diagnoosin tärkein osa on puolisoni totaalinen tapa tehdä työtä … siis silloin kun hän on työkunnossa, mitä hän ei ole pitkään aikaan ollut. Mutta kuinka paljon siitä on persoonaa ja kuinka paljon sairautta?

Lääkitykseen lisätyn, aiempina vuosina suht’ haitattomaksi osoittautuneen mielialalääkkeen annostus on kuitenkin paljon pienempi kuin viime kesänä. Tänä kesänä pelätään ilmeisesti paljon enemmän mielialan nousua kuin depressiota. Ota näistä sitten joku tolkku.

Tai kuten eräs hoitaja vaimolleni sanoi ”mistään ei saa innostua”. Mutta onko se voimakastahtoiselle, temperamenttiselle ihmiselle enää elämistä vai pelkkää olemista. Onneksi meillä on lapsi, muuten pahaa pelkään, että hän hyvänä päivänä toteaisi, että jos elämä on tällaista, se ei ole elämisen arvoista.

Joskus tuntuu siltä, että psykiatreilta unohtuu helposti, että siellä aivokemian takana on myös ihminen … ja perhe ja parisuhde.

Mielenterveyspotilaiden puolisoista yli kolmannes sairastuu depressioon. Mutta kuinka moni eroaa ennen sairastumistaan? Sekin olisi mielenkiintoista tietää.

2007-06-19

Puutunut turta

Se niistä kesäodotuksista. Vietän juhannuksen kaksin lapsen kanssa. Vaimo joutui eilen osastolle. Jatkuvaa itkemistä ja lääkkeillä nukkumista ei kukaan jaksa loputtomiin. Kun mukaan tulevat toiveet kuolemasta ja ”pois pääsemisestä”, osastohoito alkaa tehdä hyvää myös perheelle.

Toivottavasti myös lääkitystä rukataan uusiksi, kun osastolla kerran ollaan. Eihän tätä viimeisintä pilleri-cocktailia voi minään menestyksenä pitää, jos tämä on parin kuukauden lääkityksen lopputulema. Yritykset nostaa annostusta johtivat vain sekavuuteen ja uupumukseen. Joskus tuntuu siltä, että psykiatrit rakastuvat omaan diagnoosiinsa eivätkä halua kyseenalaistaa määräämäänsä lääkitystä. Psyykkisesti uupunut potilas ei ainakaan siihen kyseenalaistamiseen pysty.

Yleensä olen näissä tilanteissa lähinnä surullinen, mutta tällä kertaa suruun liittyy myös muita tunteita, pettymystä, katkeruutta, jopa vihaa. Välillä olen tuntenut itseni jopa täysin kylmäksi. Se pelottaa minua ehkä eniten. Entä jos puudun ja turrun niin läpikotaisin, ettei rakkaan ihmisen paha olo enää pysty koskettamaan minua. Miksi halata, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua, kun se tekee vain kipeää?

Sitten on tietysti tämä kesä. Se kauan odotettu kesä. Selvisin viime keväästä hyvin pitkälle tätä kesää odottamalla ja viime kesää muistelemalla. Miten selviämme ensi syksystä, jos tämä kesä menee penkin alle. Syksy tulee joka tapauksessa olemaan raskas meille molemmille, sen verran ensi syksyn ohjelmasta on jo selvillä.

2007-06-06

Suuria odotuksia

Piti muistuttaa itseään, että silloinkin voi kirjoittaa, kun asiat ovat paremmalla tolalla. Viime päivinä on siis mennyt ihan kohtuudella, puolisoni elämä on edelleen hiljaista ja alakuloista, mutta hän pystyy toimimaan ja hoitamaan asioita.

Kevät on hänellä usein se Paha aika, ja tämä kevät oli kyllä yhdessä koetuista ehdottomasti vaikein.

Olen kuitenkin aika huolissani ensi kesästä, sillä olen ladannut siihen todella paljon odotuksia. Joistain kevään päivistä selvisin lähinnä ajatuksella "ensi kesänä kaikki on taas hyvin". Tai oikein pahana päivänä "jos tilanne ei kesällä parane, minun on pakko tehdä syksyllä jotain radikaalia ja itsekästä elämälleni."

Entä jos tänä kesänä eivät asiat lutviudukaan yhtä hyvin kuin vuosi sitten? Pettyisinkö? Pettyisin. Pahasti. Tiedän sen jo nyt.

Mutta mitä sitten?

2007-05-29

Muuri

Epäsymmetrinen suhde on ongelmallinen. Kun tunteet ja odotukset eivät kohtaa, tuloksena on molemminpuolista ahdistusta ja turhautumia, jotka voivat vuosien mittaan kasautua aikamoiseksi sykkyräksi.

Esimerkiksi meillä vaimo kaipaa tukea, läheisyyttä ja hellyyttä, samoin minä, mutta minulle läheisyyteen ja hellyyteen kuuluu myös seksuaalisuus. Ja vaikka minun yläpääni vallan hyvin tietää, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, että koko asia ahdistaa, minun alapääni reagoi hänen läheisyyteensä.

Yritä siinä sitten pitää toista sylissä turvassa maailmalta, kun hetken kuluttua hänen lämpäönsä ja kosketuksensa saa erektion nousemaan muuriksi meidän välillemme, muistuttamaan yhdestä meidän suhteemme kipupisteestä. Etenkin ovulaation aikoihin se tekee suorastaan kipeää.

Selitä siinä sitten, että se on pelkkä refleksi, kun ilmeestä näkee, että haluan häntä niin että itkettää. Sillä hän on tosi kaunis ja seksikäs nainen, kun vaan itse uskoisi siihen.

2007-05-22

Painostavaa tukea

Viikonloppuna syvällisempi keskustelu eli ajattelemisen aihetta.

Olen yrittänyt vuosien varrella kannustaa pahimpinakin oksennusaamuina, että kyllä sinä jaksat, että illalla sinä voit paremmin, ettei niille tai näille peloille ole mitään syytä, että kyllä sinun pitäisi lähteä sille kurssille, että soittaisit nyt ystävillesi, et ole nähnyt heitä pitkään aikaan...

Mutta ... puolisoni on kokenut sen painostamisena ja pakottamisena. Että olen kamalan kova. Ettei hän kohta enää kestä vaan hänen on päästävä pois, mutta mihin hän menisi ilman tuloja saati asuntoa?

Mistä tuli tietysti se kysymys, että asuuko hän minun kanssani vain olosuhteiden pakosta...

Ja vaikka tuo kirpaisi, huomasin tänä aamuna tosiaan painostavani vaimoani ... lähtemään sovittuun tapaamiseen sairaanhoitajansa kanssa. "En jaksa" tuli kuultua varmaan 20 eri muodossa, mutta lopulta hän joi keittämäni kahvin ja söi tekemäni voileivän ja lähti. Onneksi itselle sattui vapaa aamu, niin saatoin olla paikalla painostamassa, sillä heidän oli tarkoitus puhua viime aikojen lääkitysongelmista.

Sain viikonloppuna kuulla myös olevani kiukkuinen ja osoittavani mieltä töihin lähtiessäni. Väsymisen ja turhautumisen kyllä tunnustan viime kuukausilta, ja se varmasti näkyy myös päälle. Mutta mielen osoittaminen on mielestäni tosi tyhmää, enkä taatusti tee sitä tahallani.

Paitsi että tänä aamuna olin välillä niin kiukkuinen, että varmasti puhisin mielen osoittamiseksi tulkittavalla tavalla.

Olisi vaan joskus mukava pystyä puhumaan samalla mitalla takaisin ilman tuomiota syyttelystä tai rauhoittavia vaativaa ahdistusta.

Eli kyllä tässä on katkeruuttakin ilmassa, enkä pysty enää pitämään sitä kokonaan piilossa.

2007-05-12

Ikävä

Siellä hän nukkuu, kuin syliin käpertyneenä. Nuori nainen, melkein tyttö vielä, johon yli 20 vuotta sitten rakastuin. Piilossa sairauden ja lääkkeiden uuvuttamana.

Joskus näen hänestä pilkahduksen, vaimoni katseessa, tavassa jolla hän koskettaa minua, tai haukkuu minut pystyyn.

Ja sitten hetki on ohi, särmä, tahto, intohimo, elämänilo jälleen poissa, kaikki se mitä hänessä rakastan, unessa, piilossa jossain tuon ... kävelevän kuoren sisällä.

Enkä minä enää jaksa kurottaa häntä kohti, yrittää herättää häntä.

Voi Luoja, miten minä haluan hänet takaisin kotiin. Herätä jonain aamuna ja löytää hänet vierestäni.

Miksei tämä voi jo loppua?

2007-05-06

Oma matalapaine

Puolison vointi alkaa lopulta olla vakaampi. Unihäiriöitä on toki edelleen, mutta niitäkin paljon vähemmän kuin vielä muutama viikko sitten. Tämän kevään kriisi taitaa olla taittumassa.

Paitsi että oma mielialani on puolestaan painunut alaspäin. Miksi juuri nyt tuntuu siltä, että tästä ei tule mitään millään rintamalla? Olen yleensä optimistinen luonne, mutta viime päivinä se on murentunut vauhdilla.

En enää osaa ajatella "jos sairauteni pahenee", vaan ensimmäinen spontaani ajatus on "kun sairauteni pahenee". Samalla olen menettämässä uskoani siihen, että vaimoni enää kuntoutuisi, ja avioliitostammekin huomaan ajattelevani ensimmäiseksi sitä miten ero hoidetaan sitten, kun se jonain päivänä kuitenkin tapahtuu.

Toivottavasti tämä on vain rankan kevään jälkeistä tilapäistä uupumusta. Minun masentumiseeni meidän perheellämme ei yksinkertaisesti olisi nyt varaa.

Onneksi ihmissuhteet kodin ulkopuolella ovat pitäneet mielialaani yllä. Toisaalta minulla on huono omatunto siitä ajasta, kun en ole kotona.

Toisaalta ymmärrän nyt paremmin puolisoani, vaikka hänen depressionsa ovat olleet paljon tätä minun matalapainettani syvempiä. Kaikkein ahdistavinta puolison depressiossa nimittäin ovat tämän itsemurhapuheet. Oli aikamoinen shokki huomata itse miettivänsä sitä vaihtoehtoa.

Onneksi kesä on jo lähellä. Se on ollut meillä yleensä hyvää aikaa.

2007-04-26

Herne helistimessä

Narsisitinen persoonallisuushäiriö ... se minulla kuulema on.

Tänään tuntui siltä että voisimme pitkästä aikaa keskustella muustakin kuin säästä ja tv-ohjelmista.

Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Puhuimme mm. siitä, mitä puolisoni oli sanonut maanisen viikonlopun aikana ... ja sain kuulla, että valehtelen, että minulla on narsistinen persoonallisuushäiriö (isältä peritty), että ... Hän kun ei muista niistä mitään.

Voi miksi sen mp3-soittimen piti olla silloin hukassa, enkä saanut pahimpia vuodatuksia talteen.

Sain kuulla myös hänen muuttavan pois heti kun hän kuntoutuu työkuntoon ja saa omaa rahaa.

Ja muutaman hetken päästä oltiinkin sitten lähdössä yhteiselle lomamatkalle. Joskus elo on kuin herneellä helistimessä.

2007-04-22

Miksi yhdessä?

Viime aikoina olen alkanut miettiä, miksi me olemme oikeastaan enää yhdessä. Vaimoni on kertonut monta kertaa, että minun työni ja sairauteni ja meidän yhteinen kotimme ahdistavat häntä. Me olemme aiempina vuosina muuttaneet parikin kertaa siksi, että asunto alkoi ahdistaa vaimoani.

Mutta entä jos vika ei ollutkaan asunnossa, kodissa, vaan siinä asuvissa ihmisissä. Ja edelliset muutot tehtiin ennen lapsen syntymää.

Takerrunko minä vaimooni, enkä pysty laskemaan irti, vaikka hän tarvitsisi sitä parantuakseen? Hän on usein sanonut, että haluaisi joskus asua yksin, ilman muun perheen paineita.

Pitääkö lapsi meidät enää yhdessä? Vai estääkö minun sairauteni vaimoani muuttamasta yksin asumaan ja paranemaan? Vai takerrunko minä tosiaan vaimooni enkä laske häntä irti?

2007-04-19

Vanhoja juttuja

Alavirettä edelleen, kuten tyylilajista varmaan näkee.

Luin jostain, että vakava sairaus saa usein pohtimaan vanhoja kriisejä, jotka on jo kuvitellut käsitelleensä.

Itselleni kävi juuri näin, kun sairastuin. Minulle tuli pakonomainen tarve käydä läpi parisuhteemme kipupisteitä, etenkin puolisoni sivusuhteita vuosienkin takaa. Silloin ne eivät minua juuri häirinneet, en itsekään ollut mikään pulmunen. En voinut moittia toista sellaisesta, mitä olin itse tehnyt. Ei meillä mikään avoin suhde ollut, mutta emme me toisiamme kummemmin kytänneetkään.

Mustasukkaisuus on mielestäni pelkkää huonoa itsetuntoa, ja se pitää kyllä minun kohdallani paikkansa. Kun itsetuntoni oli kunnossa, luotin siihen, ettei kukaan toinen voi vaarantaa minun asemaani puolisoni todellisena miehenä. Mutta kun itsetuntoni on viime vuosina rapautunut, nämä vanhat ja vähän tuoreemmatkin jutut ovat alkaneet pyöriä mielessä.

Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että mustasukkaisuuden puutteeni on vuosien varrella vaivannut vaimoani pahasti. Hän on kokenut sen tarkoittavan, etten välitä enkä piittaa hänestä. Toisaalta ei hän ole ollut kovin iloinen siitäkään, että olen nyttemmin yrittänyt kaivella näiden suhteiden taustoja. Jotkut niistä kun ovat paljastuneet paljon syvemmiksi kuin olin olettanut.

Työstettävää siis olisi, mutta parisuhteen kipupisteiden käsittely mielenterveyspotilaan kanssa on vaikeaa. Sopivaa ajankohtaa ei tunnu koskaan tulevan, eikä toista voi painostaa puhumaan asiasta, joka tekee kipeää. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on osastoreissu. Tavanomaisempana lopputuloksena on pako rauhoittaviin ja unilääkkeisiin.

Entä onko vaimollani jotain meidän suhteeseemme liittyvää, josta hän haluaisi keskustella kanssani, mutta voimat eivät riitä? Varmasti, uskon.

Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut käydä läpi myös näitä kysymyksiä, mutta en usko, että meidän aviosuhteemme tästä paranee, ennen kuin saamme joskus puhuttua myös kipeistä asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä.

2007-04-17

Hoitopalaveri

Eilen oli puolison hoitopalaveri. Kevättalvi on ollut hänelle todella rankka, kolme hoitojaksoa osastolla, lääkityskokeiluja, lääkityksen keskeyttämisiä. Sen päälle omat työkiireeni ja sairasteluni. Ei ihme, että mm. tänne kirjoittaminen on jäänyt, vaikka purettavaa olisi ollut todella paljon.

Hoitopalaveri on raskas paikka. Katsoin vierestä, miten vaimoni käpertyi tuolin pohjalle minä ja hoitohenkilökunta ympärillään. Häneen kohdistunut sosiaalinen paine oli käsin kosketeltava, ja hän vaikutti väsyneemmältä ja ahdistuneemmalta kuin moneen päivään.

Mutta oli se rankkaa minullekin. Aloin ymmärtää, että syynä siihen, ettei minua ole juuri kutsuttu näihin tapaamisiin on ollut se, että nimenomaan vaimoni ei ole halunnut minua paikalle. Mutta miksi hän ei ole halunnut minua paikalle? Siinä minulle pureskeltavaa.

Koin joka tapauksessa olevani myös jossain määrin syytetyn penkillä, koska minun työni luonne ja sairauteni ovat kuormittaneet vaimoani pahasti. Sain kuulla sen hoitohenkilökunnalta suoraan. Muistutan jatkuvasti itseäni siitä, miten huonosti vaimoni voi jo ennen sairastumistani ja nykyistä ammattiani. Muuten olisin todella rikki itsesyytösten kanssa.

Sitä paitsi nimenomaan haastava ja intensiivinen työ on auttanut minua pitämään oman pääni kasassa. Hiljaiset rauhalliset hetket ovat pahimpia, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin miettiä. Moni junamatka on mennyt hiljaa yksin itkiessä. Saa nähdä, miten selviän kesälomasta.

Toinen asia josta sain kuulla oli se, että olen antanut vaimolle ja hoitohenkilökunnalle palautetta vaimoni lääkityksestä. Se ei kuulu minulle.

Mutta minä joudun elämään sen lääkityksen vaikutusten kanssa. Hoitava psykiatri näkee osastollakin vaimoni kolme varttia kerran viikossa tai kahdessa. Minä elän hänen kanssaan joka ikinen päivä. Jos hoidon lopputuloksena on esimerkiksi täysin vieraalla tavalla käyttäytyvä ihminen, irrationaalisia raivareita tai seksuaalisuuden täydellinen katoaminen, … mitä muita vaihtoehtoja minulla on kuin ottaa asia puheeksi?

¤ ¤ ¤

Kevään huipentuma oli viikonloppu, jolloin vaimon sairauden maaninen puoli otti yliotteen. Olen käyttänyt siitä tilasta sanoja häijyysepisodi ja hyperilkeys: Puhetapa, ryhti, jopa kasvot muuttuvat, ja suusta tulee kaikki minkä hän tietää tekevän kipeää, itsemurhatekniikoiden kuvauksista lääkkeiden yliannostusuhkauksista toivotuksiin, että minun sairauteni etenisi mahdollisimman nopeasti. Eikä hän jälkeenpäin muista mitään sanomaansa. Ja jos annan puheiden mennä läpi korvien, se vaan yllyttää entistä hurjempiin puheisiin, joskus jopa itsensä viiltelyyn.

Tällä kertaa myös poika sai kuulla näistä osansa, ei onneksi sentään selostusta siitä, miten muovikassi pitää teipata päähän.

Aiemmin vastaavia episodeja on tapahtunut ainoastaan SSRI-lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksena. Nyt veressä ei ollut kumpaakaan, ja kestoakin oli parin tunnin asemesta kolme päivää. Tällä kertaa minä soitin apua, ensimmäistä kerran. Sen jälkeen vaimo on ollut osastolla. Kotilomiakin on ollut, rahoittavien ja unilääkkeiden kera. Nukkuu lääketokkurassa kun lähden töihin, ottaa illalla kymmeneltä unilääkkeet ja menee tokkuraan.

¤ ¤ ¤

Eniten olen kuitenkin ehkä huolissani omista tunnetiloistani. Tajusin tänään, etten enää jaksa edes pelätä, mitä kotona töistä palatessa odottaa. Eikä minulla oikeastaan ole enää edes kiire töistä kotiin. Ennemmin tekisi mieli lähteä kävelylle tai kaljalle tai terassille katsomaan kevään kaunistamia ihmisiä.

Oma sairauteni voi jonain päivänä edetä niin etten enää juuri pysty nauttimaan elämästä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, ettei se ole mahdollista nytkään, kun se olisi vielä mahdollista.