Salakyyneleitä

Kuka välittää mielenterveyspotilaan perheen tunteista, surusta, pelosta ja turhautumista?

2006-03-23

Uusia pillereitä

Taas kokeiltiin jotain uutta lääkettä. Kokeilu loppui lyhyeen kun ensimmäinen yö meni levottomana valvoessa. Lääkkeessä kiinnitti huomiota se, että se on alun perin kehitetty ihan eri sairauden hoitoon kuin mitä yritettiin hoitaa. "Tämä on tarkoitettu oikeastaan skitsofrenian hoitoon, mutta tästä on ollut hyötyä myös joillein bipoille." Myös se edellinen lääke, jota kokeiltiin ja joka aiheutti aikamoisia ongelmia, oli alkujaan kehitetty ihan eri tarkoitukseen.

Tämä on itse asiassa aika pelottavaa, sillä näiden lääkkeiden vaikuttavuus ja turvallisuus on tutkittu ainoastaan alkuperäistä käyttötarkoitusta varten. Monen lääkkeen käyttöalue on laajentunut vuosien mittaan itsekseen samalla tavalla, mutta läheskään aina niitä ei enää siinä vaiheessa tutkita yhtä perusteellisesti. Siksi en yhtään ihmettele, että meillä vaikutukset ovat olleet aivan toisenlaisia kuin mitä odotettiin.

Kelan päätös terapiasta tuli ja se oli myönteinen! Muutenkin vaimolla menee paljon paremmin kuin keväällä moneen vuoteen. Kävimme jopa yhdessä viikonloppureissulla, eikä kumpikaan meistä edes itkenyt missään matkan vaiheessa (ainakaan niin että minä olisin sen huomannut, ja olen oppinut aika hyväksi huomaamaan).

Aurinko paistaa ja kuulin eilen mustarastaan laulavan.

2006-03-14

Omituinen olo

Vaimo ihmetteli illalla, että hänellä on ollut omituinen päivä ja edelleen vähän kummallinen olo. Huolestuin tietysti oitis, mutta jatko oli kaikkea muuta kuin mitä odotin.

"Vein tänään lehden kierrätykseen, eikä se tuntunutkaan suorittamiselta." "Kävin vaateostoksilla, eikä minua alkanutkaan ahdistaa, vaan löysin ihan kivoja vaatteita." "Pesetin auton, eikä minun tarvinnut pakottaa itseäni siihen."

Reppana on ollut niin pitkään niin rutussa, että ihan tavallinen hyvä päivä tuntuu omituiselta ja kummalliselta.

Ja mikä parasta, hän ajattelee myös tulevaisuutta, ensi kesää, osti kesämökille uusia astioita. Eikä ajatus tuleva viikonloppumatkastakaan enää aiheuta paniikkireaktiota: "en mä varmaan pysty lähtemään."

Mulla on sormet ristissä solisluita myöten.

2006-03-10

Ei kiirettä töihin

Pitkästä aikaa mukava herätys. Vaimo ei herännytkään aamuyöllä tuskaan ja ahdistukseen vaan aamulla märkään uneen. Eikä minulla ollut edes kiire töihin… Siitä onkin aikaa kun viimeksi en ole seksin jälkeen tuntenut syyllisyyttä tai ei olisi ollut muuten paha olla.

Hyvän esimerkin tarjoaa taannoinen pitkä viikonloppu Lapissa, suunnitelmissa vähän liikuntaa, hyvää ruokaa ja varovaista sukupuolielämän herättelyä. Lopputuloksena viimeisenä iltana itkua, bentsoja ja unilääkkeitä (vaimolle) ja itkua, viskiä ja valvottu yö (minulle). Aivan hirmuinen syyllisyystrippi, jonka jälkeen päätin ties kuinka monennen kerran, etten enää koskaan tee seksuaalisia aloitteita, ainakaan perhepiirissä.

Saa nähdä, miten tilanne kehittyy. Kevättalvi kun ei ole koskaan ollut puolison parhaita aikoja. Monsterina kirjoitti kevätauringon sotkevan bipojen serotoniiniaineenvaihduntaa. Voin allekirjoittaa, vaikka siitä bipoudesta ei meillä ole oikein saatu tolkkua. Juuri kun itsellä alkaa kaamosväsymys hellittää ja tekee mieli lähteä ulos nauttimaan valosta, vaimon mieliala jysähtää pohjaan.

Intohimoa yms. tähän liittoon lienee turha enää koskaan toivoa, mutta olen vaihteeksi varovaisen toiveikas. Näin helppoa meidän miesten elämänusko on näemmä palauttaa.

2006-03-03

Ei aamu-unisille

Kumma juttu, miten tänne tulee kirjoiteltua lähinnä silloin, kun on raskaampi tilanne päällä. Kun on helpompaa, blogi jää pitämättä. Tällä on mitä ilmeisimmin terapeuttinen vaikutus, mutta lukijalle voi tulla tilanteesta todellisuutta synkempi kuva.

Angiina siis hoiti vaimon masennusta ihan mukavasti. Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti, vaikka tauti olikin poikkeuksellisen kova ja sitkeä.

Kuten aina ennenkin, ongelmat alkavat aamuista, aamuöistä. Ehdin jo tottua normaaliin unirytmiin, mutta nyt on pakko mennä taas varhain nukkumaan, sillä herätys voi tulla jo kello neljä. Kotiin kannetut työt jäävät tekemättä.

Vaimo herää siis lähes joka aamu neljän viiden aikaan epätoivon ja ahdistuksen tunteisiin. Hän yrittää olla herättämättä minua, mutta olen viime vuosina oppinut havahtumaan tosi vähästä.

Eihän siinä muuta voi kuin pitää sylissä, kuunnella, pyyhkiä kyyneleitä ja yrittää selittää, että hänellä on merkitystä, että hänestä välitetään, että hän ei ole epäonnistunut ihmisenä, että hän ei ole huono, epäkelpo ja ruma.

Toisaalta minun on helppo ymmärtää noita itsesyytöksiä ja epäonnistumisen tunteita. On minullekin selitetty, ettei puolison sairastuminen ole minun vikani, mutta ei siihen aina jaksa uskoa, etenkään huonoina päivinä. Etenkään silloin, kun ei ole jaksanut harkita loppuun asti kaikkia sanojaan.

Luin jostain, että 38% mielenterveyspotilaiden omaisista kärsii masennuksesta. En yhtään ihmettele.