Muuri

Epäsymmetrinen suhde on ongelmallinen. Kun tunteet ja odotukset eivät kohtaa, tuloksena on molemminpuolista ahdistusta ja turhautumia, jotka voivat vuosien mittaan kasautua aikamoiseksi sykkyräksi.

Esimerkiksi meillä vaimo kaipaa tukea, läheisyyttä ja hellyyttä, samoin minä, mutta minulle läheisyyteen ja hellyyteen kuuluu myös seksuaalisuus. Ja vaikka minun yläpääni vallan hyvin tietää, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, että koko asia ahdistaa, minun alapääni reagoi hänen läheisyyteensä.

Yritä siinä sitten pitää toista sylissä turvassa maailmalta, kun hetken kuluttua hänen lämpäönsä ja kosketuksensa saa erektion nousemaan muuriksi meidän välillemme, muistuttamaan yhdestä meidän suhteemme kipupisteestä. Etenkin ovulaation aikoihin se tekee suorastaan kipeää.

Selitä siinä sitten, että se on pelkkä refleksi, kun ilmeestä näkee, että haluan häntä niin että itkettää. Sillä hän on tosi kaunis ja seksikäs nainen, kun vaan itse uskoisi siihen.

Painostavaa tukea

Viikonloppuna syvällisempi keskustelu eli ajattelemisen aihetta.

Olen yrittänyt vuosien varrella kannustaa pahimpinakin oksennusaamuina, että kyllä sinä jaksat, että illalla sinä voit paremmin, ettei niille tai näille peloille ole mitään syytä, että kyllä sinun pitäisi lähteä sille kurssille, että soittaisit nyt ystävillesi, et ole nähnyt heitä pitkään aikaan...

Mutta ... puolisoni on kokenut sen painostamisena ja pakottamisena. Että olen kamalan kova. Ettei hän kohta enää kestä vaan hänen on päästävä pois, mutta mihin hän menisi ilman tuloja saati asuntoa?

Mistä tuli tietysti se kysymys, että asuuko hän minun kanssani vain olosuhteiden pakosta...

Ja vaikka tuo kirpaisi, huomasin tänä aamuna tosiaan painostavani vaimoani ... lähtemään sovittuun tapaamiseen sairaanhoitajansa kanssa. "En jaksa" tuli kuultua varmaan 20 eri muodossa, mutta lopulta hän joi keittämäni kahvin ja söi tekemäni voileivän ja lähti. Onneksi itselle sattui vapaa aamu, niin saatoin olla paikalla painostamassa, sillä heidän oli tarkoitus puhua viime aikojen lääkitysongelmista.

Sain viikonloppuna kuulla myös olevani kiukkuinen ja osoittavani mieltä töihin lähtiessäni. Väsymisen ja turhautumisen kyllä tunnustan viime kuukausilta, ja se varmasti näkyy myös päälle. Mutta mielen osoittaminen on mielestäni tosi tyhmää, enkä taatusti tee sitä tahallani.

Paitsi että tänä aamuna olin välillä niin kiukkuinen, että varmasti puhisin mielen osoittamiseksi tulkittavalla tavalla.

Olisi vaan joskus mukava pystyä puhumaan samalla mitalla takaisin ilman tuomiota syyttelystä tai rauhoittavia vaativaa ahdistusta.

Eli kyllä tässä on katkeruuttakin ilmassa, enkä pysty enää pitämään sitä kokonaan piilossa.

Ikävä

Siellä hän nukkuu, kuin syliin käpertyneenä. Nuori nainen, melkein tyttö vielä, johon yli 20 vuotta sitten rakastuin. Piilossa sairauden ja lääkkeiden uuvuttamana.

Joskus näen hänestä pilkahduksen, vaimoni katseessa, tavassa jolla hän koskettaa minua, tai haukkuu minut pystyyn.

Ja sitten hetki on ohi, särmä, tahto, intohimo, elämänilo jälleen poissa, kaikki se mitä hänessä rakastan, unessa, piilossa jossain tuon ... kävelevän kuoren sisällä.

Enkä minä enää jaksa kurottaa häntä kohti, yrittää herättää häntä.

Voi Luoja, miten minä haluan hänet takaisin kotiin. Herätä jonain aamuna ja löytää hänet vierestäni.

Miksei tämä voi jo loppua?

Oma matalapaine

Puolison vointi alkaa lopulta olla vakaampi. Unihäiriöitä on toki edelleen, mutta niitäkin paljon vähemmän kuin vielä muutama viikko sitten. Tämän kevään kriisi taitaa olla taittumassa.

Paitsi että oma mielialani on puolestaan painunut alaspäin. Miksi juuri nyt tuntuu siltä, että tästä ei tule mitään millään rintamalla? Olen yleensä optimistinen luonne, mutta viime päivinä se on murentunut vauhdilla.

En enää osaa ajatella "jos sairauteni pahenee", vaan ensimmäinen spontaani ajatus on "kun sairauteni pahenee". Samalla olen menettämässä uskoani siihen, että vaimoni enää kuntoutuisi, ja avioliitostammekin huomaan ajattelevani ensimmäiseksi sitä miten ero hoidetaan sitten, kun se jonain päivänä kuitenkin tapahtuu.

Toivottavasti tämä on vain rankan kevään jälkeistä tilapäistä uupumusta. Minun masentumiseeni meidän perheellämme ei yksinkertaisesti olisi nyt varaa.

Onneksi ihmissuhteet kodin ulkopuolella ovat pitäneet mielialaani yllä. Toisaalta minulla on huono omatunto siitä ajasta, kun en ole kotona.

Toisaalta ymmärrän nyt paremmin puolisoani, vaikka hänen depressionsa ovat olleet paljon tätä minun matalapainettani syvempiä. Kaikkein ahdistavinta puolison depressiossa nimittäin ovat tämän itsemurhapuheet. Oli aikamoinen shokki huomata itse miettivänsä sitä vaihtoehtoa.

Onneksi kesä on jo lähellä. Se on ollut meillä yleensä hyvää aikaa.