Yök

Mitä aivojen välittäjäaineille tapahtuu kello viisi aamulla?

Heräsin tänään siihen, kun puoliso oksentaa ja ulvoo vessassa pahaa oloaan. Vakituinen aamuahdistus ja -epätoivo on vanha tuttu, mutta tänään mentiin pari pykälää tuttua pidemmälle.

Siinä sitten lapselle aamiaista naamariin ja koulureppu selkään. Neuvoi lähtiessään ostamaan äidille kaupasta keltaista Jaffaa. Voi itku, kun se sillä helpottaisikin.

Nyt vaimo makaa sohvalla sikiöasennossa kanttuvei. En tiedä, mitä nappia otti, mutta ilmeisesti riittävästi.

Töihinkin pitäisi pikku hiljaa lähteä.

Pelkokerroin

Pelko on mielenterveyspotilaan perheelle tuttu tunne. Itsemurhan riski nousee monessa psyykkisessä sairaudessa moninkertaiseksi.

Esimerkiksi depressiopotilaan "hyvä vaihe" ei takaa mitään. Huonossa kunnossa hänellä ei välttämättä ole edes energiaa itsensä vahingoittamiseen, mutta juuri ennen romahdusta, kun perheenjäsenet eivät osaa vielä olla varuillaan ja uskaltavat jättää potilaan yksin, silloin voimia on vielä jäljellä.

Vaimo kertoi tänään viime keväästä, jolloin kuvittelin kaiken olleen kohtalaisen hyvin. Todellisuudessa vaimoni oli ottanut meidän lapsemme mukaan automatkalle, koska ei ollut uskaltanut lähteä matkaan yksin: "Tiesin, etten ajaisi rekan alle, kun lapsi on kyydissä."

Siinä ajatuksessa onkin ollut pureskelemista.

Puolisoni ei ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta hän on vuosia sitten viillellyt itseään ja puhunut ja haaveillut itsetuhosta useaan otteeseen. Siksi hänet on osastollekin otettu, turvaan itseltään.

Kun puolisoni depressio on pahana, käyn usein kotiin tultua ensimmäiseksi tarkistamassa, hengittääkö hän. Silloin hän nimittäin nukkuu usein lääketokkurassa niin kalpeana ja liikkumattomana, ettei päältä näe, onko hän ylipäätään elossa.

Toinen läheisten yleinen pelko on manian pelko. Aina psykiatrit eivät oikein osaa sanoa, että onko tämä mielialahäiriö nyt sittenkään monopolaarinen vai kakkostyypin bipolaarinen. Silloin alkaa helposti huolestua myös kun kaikki on hyvin.

Onko kaikki itse asiassa liiankin hyvin? Koska saapuu ensimmäinen epäilyttävä luottokorttilasku?

Töissäkin menee hyvin, liiankin hyvin. Ja ylitöitäkin alkaa pukata. Vai onkohan puoliso sittenkään aina ylitöissä, kun ilta menee pitkäksi?

Missä menee tavallisen työpaikkaromanssin ja maanisen työpaikkaromanssin raja?

Näitä itsekseen pähkäillessä tuntee itsensä vainoharhaiseksi, jopa loukkaavansa puolisoaan turhilla epäilyksillä. Mutta entä jos ne eivät aina ole olleetkaan ihan turhia.

Politikointia

Lupasin taannoisessa merkinnässä soittaa tutulle valtuutetulle, jahka vuodenvaihteen pyhät olisivat ohi. Soitin tänään. Mielenkiintoinen puhelu, sillä hemmolla oli tietoa myös eduskunnan näkökulmasta ja vähän KELA:stakin. Psykiatrian tilanne tuntui kiinnostaneen pidempään.

Ettei vaan olisi arvon valtuutetulla omakohtaista kokemusta.

Oli vaikea olla vihainen, koska hän oli suurin piirtein kaikesta samaa mieltä kanssani. Se tosin ärsytti, että hänellä tuntui olevan selitys kaikkiin kertomiini ongelmiin. Olisin toivonut pikemmin ratkaisuja enkä selityksiä.

Valtuustokysymykset ja toivomusponnet eivät paljoa vakuuttaneet.

Valtuutettu kertoi useimpien poliitikkojen olevan nykyään liikuttavan yksimielisiä siitä, että psykiatria on retuperällä. Ammattitaitoisia psykiatreja, terapeutteja ja erikoissairaanhoitajia on aivan liian vähän. Heitä ei ole vuosikymmeniin koulutettu riittävästi, ja palvelujen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Ja koska koulutusta ei ole lisätty, ongelma ei tule lähivuosina helpottamaan, päinvastoin.

Mutta missä ovat toimenpiteet?

Sain kuulla eduskunnan lisänneen rahaa lasten ja nuorten terapiaan jo monena vuonna. Mutta miksi se sitten putoaa joka vuosi pois?

Vai pidetäänkö psykiatriaa sittenkin toisen luokan terveydenhoitona?

"Ottakoot itseään niskasta kiinni!"

Vaimollani on valtuutetun mukaan huono tuuri, sillä satumme asumaan kunnassa, joissa tilanne on erityisen huono. Vakanssejakin olisi, mutta niihin ei ole saatu rekrytoitua ihmisiä. Ylityöllistetyillä psykiatrian poleilla ei ehditä tehdä kunnon diagnooseja eikä kirjoittaa terapialähetteitä. Diagnoosi ja mahdollisen lähetteen kirjoittaminen saisi viedä kolme kuukautta, nyt siihen menee yli vuosi.

Edes vuodepaikkoja ei ole riittävästi, vaan ihmisiä joudutaan lähettämään kotiin vaikka heidän paikkansa olisi ehdottomasti osastolla.

Paljon puhuttu hoitotakuukaan ei toteudu, koska kukaan ei ole määritellyt, mitä psykiatrinen hoito tarkoittaa. Lonkkaleikkaus on helppo määritellä, mutta entä depression asianmukainen hoito. Nyt hoidoksi tuntuu riittävän kolmen kuukauden välein uusittava nippu mieliala-, uni- ja rauhoittavien lääkkeiden reseptejä.

Sain kuulla mielenterveysdiagnoosin olevan diagnooseista yhteiskunnalle kaikkein kallein, sillä se vaatii pitkää ihmisvaltaista hoitoa ja vie usein työkyvyn. Siksi tuntuukin kummalliselta, ettei siihen satsata ja kunnolla, etenkin alkuvaiheen hoitoon, kun työkyky voitaisiin vielä pelastaa.

Psykiatrian potilaat ja heidän omaisensa eivät valitettavasti ole kovin äänekäs painostusryhmä. Niin tabu mielenterveys edelleen on. Mutta jos kerran joka viides suomalainen sairastaa jossain elämänsä vaiheessa vakavan masennuksen, muista mielenterveyden ongelmista puhumattakaan, siinä luulisi olevan jaossa ääni jos toinenkin! Ja potilaiden perheenjäsenet vielä päälle.

Muuten meillä menee kohtalaisen hyvin. Puolison uusi eli vanha lääkitys on alkanut purra ja elämä on kohtalaisen tasaista, mutta alavireistä ja ilotonta. Sen parempaan tuo lääke ei tunnu pystyvän. Mutta ainakin hän pystyy käymään kaupassa ja hoitamaan asioita, eikä tarvitse pelätä mitä töistä palatessa kotona odottaa.

Uskonasioita

Mielenterveysongelmat tuntuvat olevan monelle uskovaiselle ... ongelmia. Pohjattoman paha aoloa ilman käsin kosketeltavaa syytä ei koeta lääketieteelliseksi vaan uskonnolliseksi kysymykseksi. Psyyke kuuluu hengellisten asioiden puolelle, samaan näkymättömään maailmaan kuin usko itse.

Olen kuullut väitettävän, että mania on Jumalan rangaistus, tai että depressio johtuu vain siitä, että sairas ei usko tarpeeksi "hyvin".

Ja yksi merkki "huonosta" uskosta on lääkkeiden syöminen.

Logiikka menee seuraavaan tapaan:

1. Jos olet todella uskossa, niin pahaa oloa ei tule. Jumala ei anna sinun voida niin huonosti.
2. Jos syöt lääkkeitä, et luota siihen, ettei pahaa oloa tule.

Eli jos syöt lääkkeitä, et luota Jumalaan, etkä ole todella uskossa.

Moni psyykkisesti sairas uskovainen kokeekin sairautensa olevan todiste siitä, että he ovat huonoja uskovaisia. Mikä entisestään syventää heidän pahaa oloaan, ruokkii heidän sairauttaan.

Vaimoni tuli pari vuotta sitten puoleksi vuodeksi uskoon. Yritti etsiä rukouspiireistä apua tuskaansa. Itse olen hyvin maallistunut ihminen, ja rukouspiirissä harrastettu kielilläpuhuminen, kätten päälle paneminen sairauksien parantamiseksi jne. kuulostivat lähinnä fantasiaromaanilta. Ja rukouspiirin jälkeen joku sitten itkee, että hän on Jumalan silmissä niin huono ihminen, ettei häntä ole edes siunattu kielilläpuhumisen lahjalla.

Voi Luoja!

Usko voi olla ihmiselle suuri lohtu ja voimavara, mutta se voi kokemani mukaan ruokkia myös ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta.

Puolisoni ei onneksi lopettanut lääkkeiden syömistä, mutta näki muiden jättävän lääkkeensä syömättä tai kokevan itsensä huonoiksi uskossaan, koska syövät lääkkeitä eivätkä luota omaan uskoonsa.

Eikö kelleen näissä rukouspiireissä ole tullut mieleen, että heidän Jumalansa on voinut päinvastoin kannustaa uuden psyykenlääkkeen keksijää? Että Jumala nimenomaan sillä tavalla haluaa auttaa heitä? Että lääkityksen laiminlyönti se vasta "huonoa" uskoa olisikin?

Kotona meillä ei rukouspiirejä sentään pidetty, mutta muutaman kuukauden ajan uskonasiat leimasivat lähes kaikkia keskusteluitamme. Se oli ainoa kerta, kun tämä avioliitto on todella ollut vaarassa hajota.

Seksi on psykiatrille pelkkä oire

Eilen oli hyvä päivä, ja saimme keskusteltua ja sovittuakin monesta puhumista vaatineesta asiasta. Myös siitä isosta möröstä eli seksistä, ja vielä vaimoni aloitteesta.

Potilaan sukupuolielämällä ei ole psykiatriassa muuta merkitystä kuin oireena: Oletteko pettäneet puolisoanne? Kyllä! A-ha, teillä on siis maaninen vaihe meneillään. Harrastatteko seksiä puolisonne kanssa? En! Vai niin, teillä on siis depressio.

Ja kun hoitopalaveriin sitten joskus pääsee mukaan, näinä vuosina peräti kolme kertaa, ei oikein tunnu sopivalta aloittaa keskustelua siitä, ettei seksi suju nykyisellä lääkityksellä. Keskusteltavana on aika paljon muitakin asioita. Sitä paitsi se kuulostaa Helvetin itsekkäältä.

Meillä on koettu se tavallinen tarina. Ensin masennus vei kiinnostuksen koko asiaan, ja sitten mielialalääkkeet veivät loputkin, totaalisesti, vaikka olo muuten joksikin aikaa vakiintui. Olihan se kolmekymppiselle miehelle aika turhauttava tilanne ja on liki nelikymppiselle edelleen. Asiasta kun ei voi oikein puhuakaan, sillä se pelkästään lisää puolison riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita.

Ja tästä nimenomaan oli eilen puhetta, siitä, miten painostavaa ja ahdistavaa se on, kun yritän jatkuvasti puhua asiasta.

Omasta mielestäni en ollut ottanut viime viikkoina asiaa puheeksi juuri lainkaan.

Mutta kun asia on arka, sen kuulee ihan eri tavalla.

Vaimolle on nostettava hattua. Hän ei vaatinut minua tilille siitä, että turhautumiseni on joskus, ei onneksi usein, mutta joskus purkautunut myös piikittelynä ja hänen vanhojen syrjähyppyjensä ja suhteidensa penkomisena: Miksi se mies sytytti, mutta minä en? Eikä minulla ole hyppelyiden suhteen edes minkäänlaista moraalista etulyöntiasemaa.

Otin itse asiassa itse nämä purskahdukset puheeksi ja saimme käsiteltyä myös niitä hyvässä hengessä.

Ehdotin, että sopisimme luopuvamme sukupuolielämästä ja samalla siitä puhumisesta kokonaan. Se ei olisi nykytilanteeseen mikään suuri muutos ja säästäisi meidät niiltä turhauttavilta ja masentavilta kokemuksilta, joita hyvin satunnainen, velvollisuudentunteen intohimon asemesta motivoima pakkopullaseksi meille kummallekin tuottaa.

Totaaliseen seksistä luopumiseen vaimoni ei kuitenkaan suostunut, koska uskoo minun silloin jättävän perheeni.

Lopuksi lupasin yrittää parhaani mukaan olla puhumatta meidän sukupuolielämästämme, mutta vaadin vastineeksi, että me menemme parisuhdeterapiaan heti kun hänen kuntonsa sen sallii.

Kokemukset ja suositukset parisuhdeterapiasta tai vastaavista kiinnostavat kovasti.

Muita kasvoja

"Hauska nähdä vaihteeksi muitakin kasvoja." Tämä spontaani puuskahdus nostatti toisenkin kulmakarvan tässä äsken kun kävin erään harrastekerhon hallituksen kokouksessa.

"Olet tainnut viettää joulunpyhät perhepiirissä?" puheenjohtaja kysyi, enkä voinut kuin nyökyttää.

Viime viikot ovat tosiaan menneet suurimmalta osin neljän seinän sisällä ja perhepiirissä. Ja puheet ovat pyörineet sen yhden ja saman aiheen ympärillä. Ei kovin fiksua, näin perästäpäin katsottuna.

Loma voi tosiaan joskus olla rankempaa kuin työ. Toisaalta olen kyllä ollut monin verroin enemmän huolissani ja stressaantunut silloin kun olen ollut töissä ja puolisolla on ollut huonompi episodi päällä. Se on aika karmea tilanne, jättää toinen huonossa kunnossa yksin tai lapsen kanssa kotiin.

Ja sitten tulevat vielä työmatkat. Lentoaikataulujen kanssa on joskus ollut pähkäilemistä. Italiaan ja takaisin ehtii tiukan paikan tullen kokoustamaan yhdessä päivässä.

No, nyt näyttää joka tapauksessa taas paremmalta. Eilinen ja tämä päivä ovat menneet jo ihan mukavasti.

Se siitä toiveikkuudesta

Onneksi on varastossa muutava vapaapäivä. Tänään olisi ollut tosi vaikeata lähteä töihin.

Vaimon depis iski tänäaamuna takaisin korkojen kera, ja hänen tämän päivän rauhoittava-kiintiönsä oli jo kymmeneltä aamulla milligrammaa vaille täynnä.

Tuloksena on ollut myös kriisinpoikanen, toivottavasti pidemmässä juoksussa hedelmällinen sellainen. Rauhoittavissa on nimittäin se hyväkin puoli, että suusta lipsahtaa asioita, joita ei muuten sanoisi.

Puolison akuutit depressiokohtaukset saavat nimittän usein alkunsa painajaisista, joiden yksityiskohdista hän ei yleensä ole halunnut puhua. Tämä on tietysti herättänyt minun uteliaisuuteni. Tänään hän paljasti sen verran, että ne liittyvät konkreettisiin elämänvaiheisiin, ja mukana on myös sellaisia elämänvaiheita, joista hän ei halua keskustella minun kanssani.

Tämä teki tietysti helkkarin kipeää, ja kerroin sen myös ääneen. Minusta parisuhteessa, etenkin tällaisessa jamassa olevassa suhteessa pitäisi pystyä puhumaan myös kipeistä asioista. Miksi me muuten jaksaisimme elää yhdessä?

Ja jos niitä haudattuja asioita ei saa käsiteltyä, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin mutta sitäkin varmemmin. Nyt ei tietenkään ole siihen oikea aika. Eikä kaikkea varmaankaan kannata purkaa minun vaan terapeutin kanssa, ja ehkä joskus myöhemmin parisuhdeterapeutin. Mutta jonain päivänä ne on purettava, tai tämä helvetti jatkuu hamaan ikuisuuteen. Mielummin aiemmin kuin myöhemmin, jos minulta kysytään.

On minulla toki näistä ollut omat aavistukseni, meidän liitossa kun on ollut vaihe jos toinenkin. Minun henkilökohtaisena ongelmanani tässä on se, että mitä en tiedä, sitä alan spekuloida, aavistella kuten sanoin, ja se ei tee minulle hyvää. Joskus tunteet ja ajatukset ovat menneet siinä puuhassa sen verran solmuun, etteivät ne ole auenneet ilman ammattiapua.

Joka tapauksessa, mistä sitten onkaan kyse, se on vaimolleni ilmeisen arka paikka. Hetkeä myöhemmin sain nimittäin kuulla, että hän haluaa pois kotoa, osastolle, koska ei kestä tätä minun jatkuvaa analysointiani. Se sattui ja lujaa, vaikka olinkin ansainnut osan tuosta sinänsä epäreilusta syyllistämisestä.

Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava, sanotaan. Mutta entä sitten, kun mitään muita puheenaiheita ei enää ole?

Nyt täällä vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan näppäilyn ääni.

Parempi alku vuodelle

Otsikko kertoo kaiken olennaisen. Kävimme jopa ulkona kävelemässä ja ihmettelemässä lumisadetta. Saimme myös keskusteltua akuutista tilanteesta ja kevään suunnitelmista. Ehkä lääkityksen vaihto alkaa jo tuottaa tulosta.

Olemme toiveikkaina.

Vaimo on selvinnyt myös koko päivän ilman rauhoittavia! Rahoittavat, niin paljon kuin niistä onkin apua akuuteissa tilantessa, niitä syöneen ihmisen kanssa on todella turhauttavaa yrittää keskustella. Ajatus ei kulje, ja simppeleitäkin asioita saa selittää monta kertaa, eikä toinen muista mistä viisi minuuttia aiemmin oli puhetta.

Välillä ei edes puhuminen tahdo onnistua. En tiedä, onko kyse motoriikan pettämisestä vai mistä, mutta sanoista ei vaan saa enää selvää.

Eilisen uudenvuoden aaton jälkeen tämä päivä tuntuu todella hyvältä. Eilinen meni puolisolta hämärässä huoneesa sohvan pohjalla, unessa ja itkuisessa horteessa koko päivä. Sain hänet houkuteltua sentään katsomaan raketteja naapurien kanssa, mutta muuten koko päivä meni syvällä uumenissa.

Itse istuskelin lapsen kanssa tietokoneen ääressä ja join yksikseni pullon kuohuviiniä.

Oli meidät kutsuttu yksiin juhliinkin, mutta ne jäivät väliin.