Lääke...tunteita

Mitä tekisin jos minusta tulisi yksi niistä mielenterveyspotilaan lähiomaisista, jotka itse sairastuvat depressioon? Joskus se on tuntunut hyvinkin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Ei nyt, kun puolisoni tilanne on kohtalaisen vakaa, mutta ehkä taas jonain päivänä.

Kun olen pyöritellyt oman sairastumisen mahdollisuutta mielessäni, olen huomannut inhoavani ja pelkääväni psyykenlääkkeitä sydämeni pohjasta. Tuen puolisoani parhaani mukaan hänelle määrätyissä hoidoissa, myös lääkehoidoissa, mutta ajatus siitä että itse alkaisin jonain päivänä syömään psyykenlääkkeitä on täysin mahdoton.

Tiedän, että monille ellei useimmille lääkkeistä on paljon apua, mutta meillä vuosia toistuneet lääkekokeilut ovat olleet todella ahdistavaa seurattavaa. Toivottavasti tämä inho ei näy minusta päälle päin, sillä myöskään puolisoni motivaatio lääkehoitoon ei ole näiden vuosien jäljiltä kovin korkealla. Minun pitäisi olla sitoutunut hänen hoitoonsa, ei kammota sitä.

Mutta entä jos jonain päivänä tosiaan sairastun myös itse? Alanko kiltisti syödä mielialalääkkeitä? En, ennemmin pistän koko elämäni remonttiin, muutan, vaihdan ammattia, otan avioeron, mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.

Puoliksi ei voi avautua

Olette varmaan aiemmista merkinnöistä huomanneet, miten paljon minua vaivaa se kun emme yleensä pysty keskustelemaan puolisoni kanssa meidän parisuhteemme kipupisteistä. Samasta aiheesta oli puhetta hyvän ystävän kanssa, ja hänen mielestään minun kannattaisi vanhojen kaivamisen asemesta keskittyä rakentamaan tulevaisuutta.

Kun osaisinkin! Elämä olisi silloin paljon helpompaa. Minulla on se vika, että jos asioita ei ole käsitelty, ne jäävät pyörimään pikku piirileikkiä minun päähäni. Lopulta en oikein muuta sitten pysty ajattelemaankaan, jolloin kuvaan mukaan tulevat uniongelmat. Kyse on kuitenkin myös minun elämästäni, ja haluan tietää, miksi se elämä on mennyt niin kuin on.

Taustalla on myös se, että jos parisuhteen ongelmia ei saada käsiteltyä, niiden syitä ei ymmärretä, ja niillä on paha tapa tulla takaisin.

Ja vaatii tulevaisuudenkin rakentaminen keskustelua, pelisäännöistä sopimista, omien toiveiden ja tarpeiden kommunikoimista. Jos kommunikaatio ei pelaa, se tulevaisuuskin on huonolla perustalla.

Jos jonkin neuvon haluan antaa niin sen, että jos joskus päätätte avautua puolisollennelle jostain jonka uskotte loukkaavan häntä, olkaa valmis käsittelemään asiat loppuun asti, tekee se sitten miten kipeää tahansa. En ole tosiaankaan mikään pyhimys, mutta olen oppinut pitämään suuni säpissä jos en ole valmis penkomaan asiaa pohjamutia myöten.