Lääke...tunteita
Mitä tekisin jos minusta tulisi yksi niistä mielenterveyspotilaan lähiomaisista, jotka itse sairastuvat depressioon? Joskus se on tuntunut hyvinkin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Ei nyt, kun puolisoni tilanne on kohtalaisen vakaa, mutta ehkä taas jonain päivänä.
Kun olen pyöritellyt oman sairastumisen mahdollisuutta mielessäni, olen huomannut inhoavani ja pelkääväni psyykenlääkkeitä sydämeni pohjasta. Tuen puolisoani parhaani mukaan hänelle määrätyissä hoidoissa, myös lääkehoidoissa, mutta ajatus siitä että itse alkaisin jonain päivänä syömään psyykenlääkkeitä on täysin mahdoton.
Tiedän, että monille ellei useimmille lääkkeistä on paljon apua, mutta meillä vuosia toistuneet lääkekokeilut ovat olleet todella ahdistavaa seurattavaa. Toivottavasti tämä inho ei näy minusta päälle päin, sillä myöskään puolisoni motivaatio lääkehoitoon ei ole näiden vuosien jäljiltä kovin korkealla. Minun pitäisi olla sitoutunut hänen hoitoonsa, ei kammota sitä.
Mutta entä jos jonain päivänä tosiaan sairastun myös itse? Alanko kiltisti syödä mielialalääkkeitä? En, ennemmin pistän koko elämäni remonttiin, muutan, vaihdan ammattia, otan avioeron, mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.
posted by Halistin @ 12.9.07
3 Comments:
Kun ensimmäisen kerran kävin psykiatrilla, joka sitten sanoi että minun olisi syytä aloittaa mielialalääkitys, itkin vaikka miten kauan. Sanoin hänelle etten halua, en luota niihin. Psykiatrini sanoi, että koska odotin liian kauan ennen kuin hain apua, ei pelkkä keskusteluhoito ole enää kovin tehokas.
Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta lääkitys toisensa jälkeen epäonnistui kohdallani. Kun en saanut toivomiani vaikutuksia luvatussa ajassa, lopetin samantien. Viimeiset puolivuotta olen ollut syömättä lääkkeitä. Huonoin tuloksin.
Mutta nyt meinaa mennä pointti ohi. Mielestäni sinulla olisi jo nyt syy hakeutua mielenterveyshuollon piiriin. Jos pyörittelet masentumisen mahdollisuutta päässäsi, sillä on taipumus toteuttaa itse itseään.
Hakeutumalla ajoissa hoidon piiriin, minäkin olisin voinut välttää lääkityksen.Nyt aloitan taas yhtä. Motivaatio on kuitenkin korkeammalla kuin koskaan aiemmin.
Yritän hokea miehellenikin koko ajan, että hänen ei ole pakko olla jatkuvasti vahva.Masennus kun on liian usein seurausta vahvuuteen sairastumisesta.
Voimia!
Tulin vastavierailulle ja huomasin lukevani koko blogisi alusta loppuun. Teillä on todella ikävä tilanne vaimosi kanssa. Tunne kuin eläisi "miinakentällä", koskaan ei tiedä, milloin räjähtää.
Muistathan kuitenkin, että psyykenlääkkeet ja SRI-lääkkeet ovat eri asioita. Kannattaisi kuunnella itseään - minusta sinäkin olet avun tarpeessa.
Itse olin todella aggressiivinen ennen kuin vihdoin suostuin aloittamaan lääkityksen, viimeisenä keinona. Ei ollut miehellä helppoa. Minulla on sinänsä "onnellinen" tilanne, että minulla lääkkeet auttavat. Toivottavasti vaimollesikin löytyisi vihdoin sopiva lääkitys.
Voimia ja jaksamista sinulle!
Noin ajattelin itsekin. lopulta aloin pistellä sitalopraameja poskeen kun oli pakko päästä nopeasti jaloilleen.
Jos olisin ollut ajoissa fiksu, olisin miettinyt elämäntapoja ja työmäärää jo ennen burn outia ja henkkiutunut joko omaistukiryhmään tai mielenterveystoimistoon ennen tilanteen räjähtämistä käsiin. Masennuslääkkeillä päässee jaloilleen, mutta ne ei muuta perustilannetta.
Post a Comment
<< Home