Ei nyt eikä nytkään

Kesälomat ovat sitten paketissa. Paitaepisodia lukuun ottamatta kesä meni tasaisesti, minun makuuni ehkä vähän liiankin tasaisesti. Vaimollani on särmikäs ja temperamenttinen luonne, ja niitä särmiä tulee joskus ikävä.

No, ainakin hänen psykiatrinsa on lääkityksen vaikutukseen todennäköisesti tyytyväinen.

Oma vointini ei sen sijaan ollut kummoinen, sillä koin oloni usein oudon yksinäiseksi, vaikka olimmekin käytännössä koko loman yhdessä. Välillä tuntui siltä, että emme olleet loma-arjen pyöritystä syvemmällä tasolla juurikaan yhteydessä. Loman loppupäivinä olin jo itkuinen, turhautunut ja ärtynyt, nyt jo onneksi pirteämpi.

Kuvittelin vaimoni paremman voinnin antavan mahdollisuuden keskustella pitkästä aikaa meidän suhteestamme vähän perusteellisemmin, mutta kävikin päinvastoin. Vaimoni ei nimenomaan halunnut penkoa asioita, jotka saattaisivat tehdä kipeää ja horjuttaa hänen tuoretta henkistä tasapainoaan. Ja sanoi sen minulle suoraan.

Toistaalta ymmärrän vaimoani hyvin, mutta … koska me sitten voimme keskustella? Emme ainakaan silloin, kun hän on huonossa kunnossa. Siitäkin on kokemusta.

Puhuminen on minulle ainoa tapa saada mieltä vaivaavat asiat käsiteltyä. Ja mitä kipeämpi asia, sitä enemmän se huutaa keskustelua. Ja jos ei muuta juttuseuraa ole, alan pyöritellä asioita omassa päässäni. Ja silloin niillä on paha tapa muuttua entistä kipeämmiksi.