Puutunut turta

Se niistä kesäodotuksista. Vietän juhannuksen kaksin lapsen kanssa. Vaimo joutui eilen osastolle. Jatkuvaa itkemistä ja lääkkeillä nukkumista ei kukaan jaksa loputtomiin. Kun mukaan tulevat toiveet kuolemasta ja ”pois pääsemisestä”, osastohoito alkaa tehdä hyvää myös perheelle.

Toivottavasti myös lääkitystä rukataan uusiksi, kun osastolla kerran ollaan. Eihän tätä viimeisintä pilleri-cocktailia voi minään menestyksenä pitää, jos tämä on parin kuukauden lääkityksen lopputulema. Yritykset nostaa annostusta johtivat vain sekavuuteen ja uupumukseen. Joskus tuntuu siltä, että psykiatrit rakastuvat omaan diagnoosiinsa eivätkä halua kyseenalaistaa määräämäänsä lääkitystä. Psyykkisesti uupunut potilas ei ainakaan siihen kyseenalaistamiseen pysty.

Yleensä olen näissä tilanteissa lähinnä surullinen, mutta tällä kertaa suruun liittyy myös muita tunteita, pettymystä, katkeruutta, jopa vihaa. Välillä olen tuntenut itseni jopa täysin kylmäksi. Se pelottaa minua ehkä eniten. Entä jos puudun ja turrun niin läpikotaisin, ettei rakkaan ihmisen paha olo enää pysty koskettamaan minua. Miksi halata, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua, kun se tekee vain kipeää?

Sitten on tietysti tämä kesä. Se kauan odotettu kesä. Selvisin viime keväästä hyvin pitkälle tätä kesää odottamalla ja viime kesää muistelemalla. Miten selviämme ensi syksystä, jos tämä kesä menee penkin alle. Syksy tulee joka tapauksessa olemaan raskas meille molemmille, sen verran ensi syksyn ohjelmasta on jo selvillä.