Vanhoja juttuja
Alavirettä edelleen, kuten tyylilajista varmaan näkee.
Luin jostain, että vakava sairaus saa usein pohtimaan vanhoja kriisejä, jotka on jo kuvitellut käsitelleensä.
Itselleni kävi juuri näin, kun sairastuin. Minulle tuli pakonomainen tarve käydä läpi parisuhteemme kipupisteitä, etenkin puolisoni sivusuhteita vuosienkin takaa. Silloin ne eivät minua juuri häirinneet, en itsekään ollut mikään pulmunen. En voinut moittia toista sellaisesta, mitä olin itse tehnyt. Ei meillä mikään avoin suhde ollut, mutta emme me toisiamme kummemmin kytänneetkään.
Mustasukkaisuus on mielestäni pelkkää huonoa itsetuntoa, ja se pitää kyllä minun kohdallani paikkansa. Kun itsetuntoni oli kunnossa, luotin siihen, ettei kukaan toinen voi vaarantaa minun asemaani puolisoni todellisena miehenä. Mutta kun itsetuntoni on viime vuosina rapautunut, nämä vanhat ja vähän tuoreemmatkin jutut ovat alkaneet pyöriä mielessä.
Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että mustasukkaisuuden puutteeni on vuosien varrella vaivannut vaimoani pahasti. Hän on kokenut sen tarkoittavan, etten välitä enkä piittaa hänestä. Toisaalta ei hän ole ollut kovin iloinen siitäkään, että olen nyttemmin yrittänyt kaivella näiden suhteiden taustoja. Jotkut niistä kun ovat paljastuneet paljon syvemmiksi kuin olin olettanut.
Työstettävää siis olisi, mutta parisuhteen kipupisteiden käsittely mielenterveyspotilaan kanssa on vaikeaa. Sopivaa ajankohtaa ei tunnu koskaan tulevan, eikä toista voi painostaa puhumaan asiasta, joka tekee kipeää. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on osastoreissu. Tavanomaisempana lopputuloksena on pako rauhoittaviin ja unilääkkeisiin.
Entä onko vaimollani jotain meidän suhteeseemme liittyvää, josta hän haluaisi keskustella kanssani, mutta voimat eivät riitä? Varmasti, uskon.
Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut käydä läpi myös näitä kysymyksiä, mutta en usko, että meidän aviosuhteemme tästä paranee, ennen kuin saamme joskus puhuttua myös kipeistä asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä.
posted by Halistin @ 19.4.07
1 Comments:
Rakkaus mielenterveyspotilaaseen on rankka paikka monessa mielessä. Itse jaksoin seitsemän pitkää vuotta jatkuvaa mielialojen vaihtelua ja loivaa alamäkeä kohti suhteen loppua. Ei siis voi sanoa, että olisin helpolla antautunut, jälkeenpäin mietin monesti, vielä nytkin monta vuotta tuon suhteen jälkeen kysymystä miksi en lähtenyt aikaisemmin.
Rakastin kumppaniani todella paljon, ehkä elimme jopa liian tiiviissä suhteessa. Rakkauden lisäksi suhteessa oli mielenterveys, jonka alituinen pohtiminen ja arvuuttelu oli tuskallista. Monen monta päivää olin töistä pois "sairalomalla" vaihtelevien tilanteiden takia, olin täysin sidottu kumppaniini ja hänen mielenterveyteensä.
Viimeisinä yhteisinä vuosina sairaus veti meitä yhä tiukemmin yhteen, kumppani yritti viimeisillä voimillaan pitää kiinni edes jostakin normaalista ja samalla alati huononeva psyykkinen vointi repi meitä erilleen. Myös ympäristö alkoi painostaa meitä kysymyksillä, kumppanini perhe painosti ja syytti minua rivien välistä tyttärensä tilanteesta, minun ystäväni alkoivat kysyä kainostelematta kumppanini tilanteesta ja siitä miksi hän käyttäytyy kuten käyttäytyy. Aloin itsekin murtua henkisesti ja valmistautua siihen, että lähden omilleni.
Lopulta kumppanini joutui psykoosissa sairaalaan (monia hoitokertoja per vuosi)ja yks kaks sanoi jättävänsä minut. Ajattelin miten epäreilua, olen ollut hänen kanssaan seitsemän vuotta ja sitten hän psykoosissa jättää minut ja ottaa heti uuden miesystävän. Asian teki minulle vaikeaksi se, että asuimme kumppanini ja hänen yhdessä vanhempiensa kanssa omistamassa asunnossa, sain aikaa kuukauden poistua asunnosta, tiukka paikka seitsemän yhdessä eletyn vuoden jälkeen, minua painostettiin jokaisena päivänä tuon kuukauden aikana lähtemään, uhattiin vaihtaa lukot työpäiväni aikana, olin lyöty.
Paniikissa tein pikapäätöksiä, otin lainaa ja ostin oman asunnon. Viimeisenä päivänä, harmaana sateisena talvipäivänä, kävin yhteisiä vuosia lävitse asunnossa, joka oli ollut kotimme monta vuotta, olin pakannut vain vaatteeni ja muutaman huonekalun mukaani, aloitin täysin tyhjästä, seitsemästä vuodesta oli jäännyt käteeni vain muutama huonekalu ja henkilökohtaiset tavarani.
Pikku hiljaa kalustin uutta asuntoani ja kävin töissä, huomasin kauhukseni ja myös ilokseni tyhjiön, jonka suhde oli jättänyt elämääni, olin tavallaan menettänyt parhaat nuoruusvuoteni kumppanini sairastelulle, ystäväni olivat tuona aikana jo perustaneet perheensä, saaneet lapsia, valmistuneet koulusta... Ensimmäiset pari vuotta sinkkuna olivat valehtelematta bailausta ja elämättä jääneiden nuoruusvuosien elämistä(aloitin kumppanini kanssa seurustelun suhteellisen nuorena), seurustelin lukuisien tyttöjen kanssa ja maistelin elämää.
Kun sitten vihdoin sain tarpeekseni sinkkuelämästäni, aloin olla jo hyvin omillani. Löysin pian elämääni uuden kumppanin, seurustelimme aikamme ja avioiduimme, lapsiakin alkoi tulla, sain vihdoin perheen, josta olin unelmoinnut vuosia.
Nyt vuosia tuosta vaikeasta nuoruudensuhteestani on kulunut, silti toisinaan mietin miksi jaksoin ne vuodet sairaan kumppanini rinnalla. Olen oppinut hyväksymään ratkaisuni ja sen, että rakastin tuolloin kumppaniani paljon, en voinnut hylätä häntä, vaikka kaiken järjen mukaan suhteesta olisi pitänyt lähteä pian ensimmäisten hälytysmerkkien hälyttäessä. Paljon helpommalla olisin joka tapauksessa päässyt ja tilanteeni olisi varmasti tänä päivänä myös erilainen, olisin nyt eri ammatissa, minulla olisi joku toinen elämänkumppanina... Olen varmasti ihmisenä myös erilainen tuon rankan suhteen jälkeen. Oma elämäni on siis kunnossa, mutta kumppanini alamäki jatkui suhteemme jälkeen, hän avioitui, sai lapsen ja kuoli pois hyvin sekavissa olosuhteissa.
Vaikka tiedän, että ero on vaikea asia, niin se on myös yksi ratkaísu, jota ei pidä jättää pois laskuista. Oma tilanteeni helpottui eron myötä, on kuin jatkuvan yön ja harmauden tilalle olisi tullut keskikesän jatkuva auringonpaiste, kipu hellitti välittömästi. Koin jopa pientä ahdistusta ja syyllisyyttä siitä, että nautin suunnattomasti sinkkuajastani ja samalla toisen kärsimys nousi toiseen potenssiin.
Post a Comment
<< Home