Terapian seurantaa
Puolison terapia on ... ristiriitainen juttu. Sitä palaa halusta kysyä, miten meni, tuliko esiin jotain uutta, jotain mitä minun pitäisi ottaa huomioon. Mutta toisaalta, kysehän ei ole minun tai meidän vaan hänen terapiastaan. Terapia on jatkuva, keskeneräinen prosessi, jota ainakaan aviomiehen ei pidä mennä sorkkimaan.
Aina välillä olen kysynyt, miten psykiatrin tai terapeutin kanssa meni. Joskus vastaus on ollut jopa aggessiivinen, ei kuulu sulle, joskus hän taas alkaa oma-aloitteisesti kertoa vastaanotolla käydyistä keskusteluista. Fiksuinta olisi tietysti purra itseään huuleen ja antaa hänen puhua vain omasta aloiteestaan, ainostaan jos hänestä siltä tuntuu.
Ehkä uteliaisuuteni taustalla on pelko siitä, että ongelmat, joita hän terapeutin kanssa käsittelee, jotka ovat hänen sairautensa taustalla, liittyvät minuun ja meihin.
posted by Halistin @ 3.4.06
3 Comments:
Ei sanaakaan tämänpäiväisestä terapiasta... Olen onnistunut puremaan huuleeni, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi miettinyt asiaa kokoo päivän ajan. Turhauttavaaa mutta totta.
Kunpa pystyisin aina samaan. Luen "sinua" vertaistukiryhmän ominaisuudessa. Teillä tunnutaan olevan kuitenkin jo 20 kilometriä pidemmällä, kuin meillä.
Olen juuri antanut itselleni luvan lähteä suhteesta, ellei helmikuuhun mennessä tapahdu minkäänlaista muutosta. Ei siksi, että haluaisin, vaan koska hajotan itseäni.
Ihanaa, että olet olemassa.
Kirjoituksesi koskettaa.
Itse kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta viimeiset pari vuotta. Lyhytterapiaa takana pariin eri kertaan. Viimeisin yhteydenottoni päivystävälle mielenterveysosastolle sai aikaan entistä pahemman olon. Kaikki mitä siellä kerroin mitätöitiin. Minulle ei ole tapahtunut mitään traumaattista, niin minua ei ole hakattu, läheisiäni ei ole kuollut, eikä minua ole käytetty seksuaalisesti hyväksi, ja ilmeisesti nuo ovat ainoat edellytykset minkä perusteella ihminen voidaan luokitella masentuneeksi tässä kaupungissa. Olen kuulemma hyvin elämässä kiinni, vaikka aikaa varatessani itkin puhelimessa, miten olen valmis tappamaan itseni jos vain uskallusta olisi riittävästi. Vielä ei ole. Unettomuuteenkin ja siihen että herään keskellä yötä ahdistukseen ja itkemään siellä oli hyvä selitys, en vain enää muista mikä se oli. Ja se etten jaksa tehdä nykyisin mitään, on normaalia. Tilannetta pitää kuulemma seurata vielä pari kuukautta ja jos masennus/ahdistuneisuus jatkuu useampia viikkoja/kuukausia, voidaan alkaa tekemään mitään. Mainintani siitä että pahaoloni on jatkunut eritasoisena viimeiset pari vuotta, ei noteerattu mitenkään. Ilmeisesti pitää odottaa siihen asti kunnes olen viiltänyt ranteeni auki, ennen kuin pahaoloni otetaan vakavasti.
Voimia teille paljon. Omalta osaltani osaan sanoa ettei mielenterveysongelmien kanssa eläminen ole helppoa kenellekään.
Post a Comment
<< Home