Ei aamu-unisille

Kumma juttu, miten tänne tulee kirjoiteltua lähinnä silloin, kun on raskaampi tilanne päällä. Kun on helpompaa, blogi jää pitämättä. Tällä on mitä ilmeisimmin terapeuttinen vaikutus, mutta lukijalle voi tulla tilanteesta todellisuutta synkempi kuva.

Angiina siis hoiti vaimon masennusta ihan mukavasti. Valitettavasti mikään hyvä ei kestä ikuisesti, vaikka tauti olikin poikkeuksellisen kova ja sitkeä.

Kuten aina ennenkin, ongelmat alkavat aamuista, aamuöistä. Ehdin jo tottua normaaliin unirytmiin, mutta nyt on pakko mennä taas varhain nukkumaan, sillä herätys voi tulla jo kello neljä. Kotiin kannetut työt jäävät tekemättä.

Vaimo herää siis lähes joka aamu neljän viiden aikaan epätoivon ja ahdistuksen tunteisiin. Hän yrittää olla herättämättä minua, mutta olen viime vuosina oppinut havahtumaan tosi vähästä.

Eihän siinä muuta voi kuin pitää sylissä, kuunnella, pyyhkiä kyyneleitä ja yrittää selittää, että hänellä on merkitystä, että hänestä välitetään, että hän ei ole epäonnistunut ihmisenä, että hän ei ole huono, epäkelpo ja ruma.

Toisaalta minun on helppo ymmärtää noita itsesyytöksiä ja epäonnistumisen tunteita. On minullekin selitetty, ettei puolison sairastuminen ole minun vikani, mutta ei siihen aina jaksa uskoa, etenkään huonoina päivinä. Etenkään silloin, kun ei ole jaksanut harkita loppuun asti kaikkia sanojaan.

Luin jostain, että 38% mielenterveyspotilaiden omaisista kärsii masennuksesta. En yhtään ihmettele.