Se siitä toiveikkuudesta
Onneksi on varastossa muutava vapaapäivä. Tänään olisi ollut tosi vaikeata lähteä töihin.
Vaimon depis iski tänäaamuna takaisin korkojen kera, ja hänen tämän päivän rauhoittava-kiintiönsä oli jo kymmeneltä aamulla milligrammaa vaille täynnä.
Tuloksena on ollut myös kriisinpoikanen, toivottavasti pidemmässä juoksussa hedelmällinen sellainen. Rauhoittavissa on nimittäin se hyväkin puoli, että suusta lipsahtaa asioita, joita ei muuten sanoisi.
Puolison akuutit depressiokohtaukset saavat nimittän usein alkunsa painajaisista, joiden yksityiskohdista hän ei yleensä ole halunnut puhua. Tämä on tietysti herättänyt minun uteliaisuuteni. Tänään hän paljasti sen verran, että ne liittyvät konkreettisiin elämänvaiheisiin, ja mukana on myös sellaisia elämänvaiheita, joista hän ei halua keskustella minun kanssani.
Tämä teki tietysti helkkarin kipeää, ja kerroin sen myös ääneen. Minusta parisuhteessa, etenkin tällaisessa jamassa olevassa suhteessa pitäisi pystyä puhumaan myös kipeistä asioista. Miksi me muuten jaksaisimme elää yhdessä?
Ja jos niitä haudattuja asioita ei saa käsiteltyä, ne palaavat ennemmin tai myöhemmin mutta sitäkin varmemmin. Nyt ei tietenkään ole siihen oikea aika. Eikä kaikkea varmaankaan kannata purkaa minun vaan terapeutin kanssa, ja ehkä joskus myöhemmin parisuhdeterapeutin. Mutta jonain päivänä ne on purettava, tai tämä helvetti jatkuu hamaan ikuisuuteen. Mielummin aiemmin kuin myöhemmin, jos minulta kysytään.
On minulla toki näistä ollut omat aavistukseni, meidän liitossa kun on ollut vaihe jos toinenkin. Minun henkilökohtaisena ongelmanani tässä on se, että mitä en tiedä, sitä alan spekuloida, aavistella kuten sanoin, ja se ei tee minulle hyvää. Joskus tunteet ja ajatukset ovat menneet siinä puuhassa sen verran solmuun, etteivät ne ole auenneet ilman ammattiapua.
Joka tapauksessa, mistä sitten onkaan kyse, se on vaimolleni ilmeisen arka paikka. Hetkeä myöhemmin sain nimittäin kuulla, että hän haluaa pois kotoa, osastolle, koska ei kestä tätä minun jatkuvaa analysointiani. Se sattui ja lujaa, vaikka olinkin ansainnut osan tuosta sinänsä epäreilusta syyllistämisestä.
Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava, sanotaan. Mutta entä sitten, kun mitään muita puheenaiheita ei enää ole?
Nyt täällä vallitsee hiljaisuus, jonka rikkoo ainoastaan näppäilyn ääni.
posted by Halistin @ 2.1.06
7 Comments:
Aluksi sanon: meitä on tuhansia, mielenterveyspotilaiden omaisia. Toiseksi en tiedä mitä sanoisin. Blogisi herätti ajatuksia yli kymmenen vuoden takaa omasta elämästäni ja silloisesta parisuhteestani. Tapasin nuorena ja naiviina miehenalkuna tytön, jolla oli vakavia mielenterveyden ongelmia (työkyvyttömyyseläkeellä). Tavatessamme en ajatellut mihin ryhdyin seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi. Sitä kärsimyksen ja itkun määrää ei voi kai tässä edes ilmaista, se oli vain yksinkertaisesti "maanpäällistä helvettiä".
Oma tilanteeni oli seurustelumme alussa sellainen, että olin juuri aloittanut opiskelut yliopistossa ja muuttanut soluasuntoon, olin yksinäinen ja kai jotenkin onneton aikuisuuden tielle astumisesta. Olin siis otollisessa tilanteessa kaikille, epämääräisillekin, suhteille. Tapaamani tyttö oli fiksu, yliopistossa hänkin, mutta sairastellut jo parin vuoden ajan. Suhteemme alkoi pikaisesti ja yhtä pikaisesti myös muutimme yhteen soluasuntooni.
Aluksi en jotenkin vain käsittänyt tytön mielenterveysongelmia, olin naiivi ja tietämätön, kuvittelin tytön ongelmien olevan ajan kanssa talttuvia. Elämämme oli alusta alkaen yhtä vuoristorataa, sukulaiset ja ystävät ihmettelivät tyttöä, puolustelin häntä ja selitin hänen "erikoista" käytöstään vain luonteenpiirteeksi. Vaikka vaikeuksia oli jo aivan alusta alkaen jotenkin vain kiinnyin häneen, en puhu rakkaudesta, ehkä siinä oli myös omaa kaipuutani jonkin lähelle. Pian myös opin tuntemaan mielenterveyspotilaan sanaston lääkkeistä psykooseihin. En tiedä miksi en eronnut jo silloin, mutta ne hyvät päivät olivat mahtavia, matkustelimme ja olimme yhdessä, paljon yhdessä, ystävät, harrastukset, opiskelut jäivät taka-alalle. Näin jälkikäteen jälkiviisaana ajattelen, että juuri tuo kiintymys ja eristäytyminen vaikutti minuunkin epäedullisesti, aloin nähdä maailman hänen silmiensä ja oireiden kautta, en osannut, enkä uskaltanut riuhtaista itseäni pois suhteesta, enkä tytöstä. Eristäytyminen kaivoi maata omien jalkojeni alta, minullakaan ei ollut mitään tai ketään muuta pari vuotta suhteemme aloittamisesta.
Yhteinen taistomme psykooseja ja alati pahenevaa oloa vastaan oli kaikenkaikkiaan valtavan rasittavaa, vasta nyt vuosia tuon suhteen jälkeen olen monesti miettinyt sitä kuinka jaksoin käydä läpi tuon helvetin (tytöstä puhumattamaak, hänen kärsimyksensä olivat jotakin uskomatonta.
Aloimme elää elämäämme sairauden kautta, päivät alkoivat analyyseillä ja päättyivät analyyseihin, hermostuimme toisiimme, minä olin välillä itse pääpiru ja mitä paskamaisin henkilö. Olimme täysin tuuliajolla, vain vaivoin sain tehdyksi päivätyöni, vaikka lukuisat sairaspäivät eivät kuluneetkaan oman sairastamisen parissa, vaan psykoosihuuruissa elävän tytön kannattelussa.
Suhteemme loppua kohden tyttön ja minun välilleni kasvoi harhojen ja ahdistuksen myötä ambivalenssi, jota ei enää voinnut ylittää. Yritimme parisuhdeterapiaa parikin kertaa, mutta sekin käytiin tytön sairauden ehdoilla, aloin kapinoida avoimesti, en enää jaksanut elää terveenä sairauden musertamaa tytön elämää, en jaksanut enää edes sääliä, odotin vain apaattisena jotakin ihmettä tapahtuvaksi. Erään pidemmän sairaalajakson aikana tyttö oli taas ajautumassa syvemmälle psykoosiin, jolloin hän maniatilassaan "iski" itselleen uuden miehen ja heitti minut elämästään ulos. Huvittavaa, että vaikka olimme eläneet vuosia yhdessä, niin tämä tytön psykoosissa solmima pikasuhde katkaisi meidän suhteemme kuin seinään. Psykoosissa aggressiivisuus sai vallan ja hän kehoitti minua häipymään asunnostaan saman tien, huonoa onneani (tai hyvää) oli se, että asunto todellakin oli tytön ja hänen vanhempiensa yhdessä omistama. Sain onneksi neuvoteltua tytön vanhempien kanssa asioista järkevästi, sovimme että lähden asunnosta tavaroineni kuukauden sisällä. Valtavan sekasortoisessa tilanteessa tunsin kuitenkin helpotusta, valtavaa huojennusta. Lähdin eräänä tammikuun loskaisena sunnuntai-iltana asunnosta muutaman huonekalun ja minulle tärkeän tavaran kanssa. Omassa asunnossani en voinnut tehdä moneen päivään muuta kuin levätä, nukuin parin viikon talvilomani illasta aamuun ja päivän lepäilin ja taas nukuin. Kukaan ei voi uskoa miten sanoinkuvaamaton tunne oli vaan saada olla rauhassa ja olla ajattelematta mitään, tai ainakaan tytön kärsimystä.
Meni muutama kuuukausi ja elin "kadotettuja" vuosiani täysillä, en vain osannut selittää itselleni, miksi olin elänyt tuossa suhteessa niin monta vuotta, yhäkään en osaa siihen vastata. Noiden muutaman kuukauden aikana tapasin tyttöä yhä muutamia kertoja, tyttö katui eroamme, mutta selitti sitä sillä, että hän aiheutti minulle niin suurta kärsimystä, joka vaikutti myös hänen oloonsa. En kantanut enää sitä tuskaa sydämelläni ja olin jotenkin onnellinen myös hänen puolestaan, tytöllä oli uusi suhde ja minä saatoin kuunnella häntä vain ystävänä.
Näitä "omia" kärsimyksen vuosia olenn ajatellut monesti, kyyneleet silmillä, monia kysymyksia on herännyt suhteestamme. Olen myös itse jotenkin erilainen, vuosia kestänyt jatkuvasti läsnäollut stressi ja pelko ovat tehneet minusta jollakin tavalla heikon. Ihmisenä olen luultavasti vahvempi ja rikkaampi, mutta en osaa elää rennosti.
Jos jotakin haluaisin sinulle sanoa, jos ylipäänsä osaan mitään sanoa, niin ainakin se, että älä sinä terveenä osapuolena ainakaan erakoidu: älä jätä harrastuksia, älä ystäviäsi. Ole rehellinen ja myönnä myös oma kärsimys, niinkin vaikeata, kuin on myöntää kärsivänsä rakkaansa vuoksi, niin se on pakko vain tehdä. Älkää jääkö sairauden vangeiksi ja takertuko toisiinne, kumppani on usein likakaivo sairastavan kumppanin tunteille, hänellä ei kenties ole ketään, jolle kaataa oma paha olonsa. Älä kaiva liikaa vaimosi tunteiden sekamelskaa, ts. älä ala vaimosi terapeutiksi, älä analysoi, et luultavasti ymmärrä vaimosi päässä tapahtuvia prosesseja, välttämäti mikään ei ole syyn ja seurauksen summaa, sairaus vain on, joka myös täytyy hyväksyä. Lapsi vielä monimutkaistaa ongelmaanne.
Olen omine kokemuksineni kyyninen, mutta se ei merkitse mitään teidän suhteessanne, te olette oma lukunne ja siitä teidän on itse otettava selkoa. mielenterveyden ongelmat parisuhteessa herättävät pelkoa ja omaiset kärsivät sairastavan rinnalla usein yksin, he luovat ympärilleen muurin, jota on vaikea rikkoa, ystäville vaietaan, sukulaisille vaietaan. Olen sitä mieltä, että jossakin jaksamisen raja tulee vastaan, sille ei vain voi mitään, ehkä tämä on väärä ajatusmalli, mutta näin kuvittelen itselleni käynneen tyttöni kanssa.
Luultavasti nuo elämänvaiheet, joista hän ei halua keskustella kanssasi ovat luokkaa seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus tai insesti. Kokemuksesta voin sanoa, että vaimosi olo ei parane, ennen kuin hän ryhtyy käsittelemään niitä ammattitaitoisen hoitohenkilöstön avustuksella.
Neuvoisin vaimoasi ottamaan asian puheeksi psykiatrin kanssa keskustellessaan, tämä kyllä ohjaa pätevään hoitoon, kuten seksuaaliterapiaan. Kylmä totuus on, että itsesääli ei auta, vain teot - toimeen tarttuminen ja avun hakeminen - auttavat.
- Been there
Lisäisin tuohon anonyymin kommenttiin, että aina psyykkisten sairauksien taustalla ei ole seksuaalista hyväksikäyttöä.
Kerroin pari kommenttia ylempänä omista kokemuksistani ja myös minulla on tällaisia kokemuksia, että ahdistunut henkilö ei mielellään kerro kokemaansa toiselle: jos kyseessä on psykoottisia ajatuksia hän saattaa torjua ja hävetä niitä, joskus ahdistus herää kumppanin läsnäolosta ja tällöin ei niitä myöskään mielellään kerro, joku saattaa ajatella itsensä vahingoittamista, joista ei halua toisen lunnollisestikaan tietävän,...
Kysely ja tenttaaminen saattaa ahdistaa sairasta osapuolta. Toisaalta ahdistavien asioiden kuuleminen ei välttämäti helpota terveen osapuolen mielentilaa, varsinkin, jos nämä asiat liittyvät suhteeseen tms. asiaan. Terveen osapuolen asema ei ole kovin hyvä, koska hän joutuu kantamaan näkemäänsä tuskaa, mutta myös miettimään yksinään kumppanin tuskaa ja sen mahdollisia syitä.
On luultavasti suhteen kannalta hyvä, jos sairastava voi avautua ammattilaiselle. Parisuhteen kannalta on hyvä, jos sinä pystyisit johdattelemaan vaimoasi johonkin muuhun kuin sairauden pohtimiseen (tiedän, että se voi tuntua mahdottomalta, mutta who knows...). Mitä se jokin muu sitten voisi olla, ehkä jotakin yhteistä, kevyttä ulkoilua jaksamisen mukaan, ehkä elokuvaa, mitä tahansa, jolla on jokin teidän suhdettanne tukeva komponentti, mutta mitään ei kannata tehdä väkisin.
morjes,
rankan kuuloista---koittakaa kestää.
Kotiterapiointi/analysointi voi kyllä sinänsä olla tehokaskin konsti pään purkamiseen, mutta siihen tarvii kokemusta, energiaa ja pirusti luottamusta puolisoiden välille. Toisaalta: parisuhde ei saisi salakavalasti muuttua vain hoivasuhteeksi. Ja taas toisaalta, kipeänä ei oikein jaksa keskittyä normaalin elämän pyörittämiseen. Tietty jos vähintään toinen sairastaa niin hoivasuhteeseen ajautumista on helvetin vaikea välttää.
Luin blogisi ja mieleeni tuli ajatus, että elät hyvin pitkälle samanlaisessa tilanteessa kuin alkoholistiperheessä eletään. Oletko lukenut Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa?
Ennen kaikkea haluan sanoa, että pidä itsestäsi huoli! Anna vaimosi mennä osastolle, jos hän niin haluaa. Silloin saat itsekin vähän aikaa itsellesi ja mahdollisuuden miettiä asioita. Ota etäisyyttä ja tee itsellesi selväksi, mitä haluat. Pidä itsestäsi huolta - kukaan muu ei sitä voi tehdä!
Luin blogiasi ajatuksella, koska kärsin itse masennuksesta.
Kosketti. Kärsin itsekin mt-ongelmista, ja puolisoni on välillä ollut kovilla. Vihdoin lääkitys on suht kohdallaan enkä ihan kaikesta räjähdä perheelle.
Lapsen tilannetta mietin myös, sillä minullakin on yksi kappale.
En osaa mitään järkevää sanoa. Voimia toivotan, sekä parempaa, paljon parempaa uutta vuotta.
Post a Comment
<< Home