Ulkopuolisuudesta

Huonompi aamu tänään. Eilisilta antoi jo toivoa siitä, että parempi kausi olisi vihdoin alkamassa, mutta vaimon aamu alkoi taas itkulla ja ahdistuksella.

Illalla vaimo kävi välillä kovasanaisenkin puhelinkeskustelun sukulaismiehen kanssa. Se onnistui ravistelemaan hänet muutamaksi tunniksi irti siitä alakulosta ja apatiasta, jota viime viikot ovat olleet. Siinä sivusta kuunnellessa tuli kuitenkin kuultua kuitenkin yksi asia, joka jäi vaivaamaan: "näistä minä en keskustele edes oman perheeni kanssa."

Niinpä, mielenterveyspotilaan perhe jää helposti täysin ulkopuoliseksi. Potilas yrittää suojella perhettään huolelta, eikä hoitohenkilökunnalla ole aikaa informoida potilaan perhettä saati huolehtia heidän hyvinvoinnistaan.

Esimerkiksi syöpäpotilaan perheelle kyllä kerrotaan, mikä on tilanne, ja mitä on odotettavissa, ja miten hoito järjestetään. Sen sijaan mielenterveyspotilaan perhe pidetään syrjässä ja pimennossa, vaikka esimerkiksi depression viiden vuoden eloonjäämisennuste on paljon huonompi kuin monen syövän.

Joskus tulee väkisin mieleen ajatus, että olenko minä kaikista puheista huolimatta sittenkin syypää vaimoni sairauteen. Että minut siksi halutaan sulkea ulos hänen elämästään.

Se ulos sulkeminen on kuitenkin mahdotonta. Koko perhe elää kuitenkin mielenterveyspotilaan ehdoilla. Voidaanko tänään mennä ostoksille vai ei? Uskaltaako perheelle varata lomamatkaa? Pitääkö asunto pimentää ja hiljentää täksi illaksi? Pitääkö lapsen kuljetukset järjestää uudelleen koska akuuttilääkitys ei salli autolla ajamista.

Joskus tosin tuntuu siltä, että hoito on resurssipulassa niin satunnaista ja hihasta ravisteltua, ettei ole mitään mitä perheelle voisi kertoa. Vai miltä kuulostaisi "meillä ei ole oikeastaan aavistustakaan, mikä teidän vaimoanne vaivaa, mutta kokeillaan nyt näitä pillereitä vaikka puoli vuotta ja katsotaan siiten seuraavalla vastaanotolla, miten kävi."