Politikointia

Lupasin taannoisessa merkinnässä soittaa tutulle valtuutetulle, jahka vuodenvaihteen pyhät olisivat ohi. Soitin tänään. Mielenkiintoinen puhelu, sillä hemmolla oli tietoa myös eduskunnan näkökulmasta ja vähän KELA:stakin. Psykiatrian tilanne tuntui kiinnostaneen pidempään.

Ettei vaan olisi arvon valtuutetulla omakohtaista kokemusta.

Oli vaikea olla vihainen, koska hän oli suurin piirtein kaikesta samaa mieltä kanssani. Se tosin ärsytti, että hänellä tuntui olevan selitys kaikkiin kertomiini ongelmiin. Olisin toivonut pikemmin ratkaisuja enkä selityksiä.

Valtuustokysymykset ja toivomusponnet eivät paljoa vakuuttaneet.

Valtuutettu kertoi useimpien poliitikkojen olevan nykyään liikuttavan yksimielisiä siitä, että psykiatria on retuperällä. Ammattitaitoisia psykiatreja, terapeutteja ja erikoissairaanhoitajia on aivan liian vähän. Heitä ei ole vuosikymmeniin koulutettu riittävästi, ja palvelujen kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Ja koska koulutusta ei ole lisätty, ongelma ei tule lähivuosina helpottamaan, päinvastoin.

Mutta missä ovat toimenpiteet?

Sain kuulla eduskunnan lisänneen rahaa lasten ja nuorten terapiaan jo monena vuonna. Mutta miksi se sitten putoaa joka vuosi pois?

Vai pidetäänkö psykiatriaa sittenkin toisen luokan terveydenhoitona?

"Ottakoot itseään niskasta kiinni!"

Vaimollani on valtuutetun mukaan huono tuuri, sillä satumme asumaan kunnassa, joissa tilanne on erityisen huono. Vakanssejakin olisi, mutta niihin ei ole saatu rekrytoitua ihmisiä. Ylityöllistetyillä psykiatrian poleilla ei ehditä tehdä kunnon diagnooseja eikä kirjoittaa terapialähetteitä. Diagnoosi ja mahdollisen lähetteen kirjoittaminen saisi viedä kolme kuukautta, nyt siihen menee yli vuosi.

Edes vuodepaikkoja ei ole riittävästi, vaan ihmisiä joudutaan lähettämään kotiin vaikka heidän paikkansa olisi ehdottomasti osastolla.

Paljon puhuttu hoitotakuukaan ei toteudu, koska kukaan ei ole määritellyt, mitä psykiatrinen hoito tarkoittaa. Lonkkaleikkaus on helppo määritellä, mutta entä depression asianmukainen hoito. Nyt hoidoksi tuntuu riittävän kolmen kuukauden välein uusittava nippu mieliala-, uni- ja rauhoittavien lääkkeiden reseptejä.

Sain kuulla mielenterveysdiagnoosin olevan diagnooseista yhteiskunnalle kaikkein kallein, sillä se vaatii pitkää ihmisvaltaista hoitoa ja vie usein työkyvyn. Siksi tuntuukin kummalliselta, ettei siihen satsata ja kunnolla, etenkin alkuvaiheen hoitoon, kun työkyky voitaisiin vielä pelastaa.

Psykiatrian potilaat ja heidän omaisensa eivät valitettavasti ole kovin äänekäs painostusryhmä. Niin tabu mielenterveys edelleen on. Mutta jos kerran joka viides suomalainen sairastaa jossain elämänsä vaiheessa vakavan masennuksen, muista mielenterveyden ongelmista puhumattakaan, siinä luulisi olevan jaossa ääni jos toinenkin! Ja potilaiden perheenjäsenet vielä päälle.

Muuten meillä menee kohtalaisen hyvin. Puolison uusi eli vanha lääkitys on alkanut purra ja elämä on kohtalaisen tasaista, mutta alavireistä ja ilotonta. Sen parempaan tuo lääke ei tunnu pystyvän. Mutta ainakin hän pystyy käymään kaupassa ja hoitamaan asioita, eikä tarvitse pelätä mitä töistä palatessa kotona odottaa.