Seksi on psykiatrille pelkkä oire

Eilen oli hyvä päivä, ja saimme keskusteltua ja sovittuakin monesta puhumista vaatineesta asiasta. Myös siitä isosta möröstä eli seksistä, ja vielä vaimoni aloitteesta.

Potilaan sukupuolielämällä ei ole psykiatriassa muuta merkitystä kuin oireena: Oletteko pettäneet puolisoanne? Kyllä! A-ha, teillä on siis maaninen vaihe meneillään. Harrastatteko seksiä puolisonne kanssa? En! Vai niin, teillä on siis depressio.

Ja kun hoitopalaveriin sitten joskus pääsee mukaan, näinä vuosina peräti kolme kertaa, ei oikein tunnu sopivalta aloittaa keskustelua siitä, ettei seksi suju nykyisellä lääkityksellä. Keskusteltavana on aika paljon muitakin asioita. Sitä paitsi se kuulostaa Helvetin itsekkäältä.

Meillä on koettu se tavallinen tarina. Ensin masennus vei kiinnostuksen koko asiaan, ja sitten mielialalääkkeet veivät loputkin, totaalisesti, vaikka olo muuten joksikin aikaa vakiintui. Olihan se kolmekymppiselle miehelle aika turhauttava tilanne ja on liki nelikymppiselle edelleen. Asiasta kun ei voi oikein puhuakaan, sillä se pelkästään lisää puolison riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita.

Ja tästä nimenomaan oli eilen puhetta, siitä, miten painostavaa ja ahdistavaa se on, kun yritän jatkuvasti puhua asiasta.

Omasta mielestäni en ollut ottanut viime viikkoina asiaa puheeksi juuri lainkaan.

Mutta kun asia on arka, sen kuulee ihan eri tavalla.

Vaimolle on nostettava hattua. Hän ei vaatinut minua tilille siitä, että turhautumiseni on joskus, ei onneksi usein, mutta joskus purkautunut myös piikittelynä ja hänen vanhojen syrjähyppyjensä ja suhteidensa penkomisena: Miksi se mies sytytti, mutta minä en? Eikä minulla ole hyppelyiden suhteen edes minkäänlaista moraalista etulyöntiasemaa.

Otin itse asiassa itse nämä purskahdukset puheeksi ja saimme käsiteltyä myös niitä hyvässä hengessä.

Ehdotin, että sopisimme luopuvamme sukupuolielämästä ja samalla siitä puhumisesta kokonaan. Se ei olisi nykytilanteeseen mikään suuri muutos ja säästäisi meidät niiltä turhauttavilta ja masentavilta kokemuksilta, joita hyvin satunnainen, velvollisuudentunteen intohimon asemesta motivoima pakkopullaseksi meille kummallekin tuottaa.

Totaaliseen seksistä luopumiseen vaimoni ei kuitenkaan suostunut, koska uskoo minun silloin jättävän perheeni.

Lopuksi lupasin yrittää parhaani mukaan olla puhumatta meidän sukupuolielämästämme, mutta vaadin vastineeksi, että me menemme parisuhdeterapiaan heti kun hänen kuntonsa sen sallii.

Kokemukset ja suositukset parisuhdeterapiasta tai vastaavista kiinnostavat kovasti.