Pelkokerroin

Pelko on mielenterveyspotilaan perheelle tuttu tunne. Itsemurhan riski nousee monessa psyykkisessä sairaudessa moninkertaiseksi.

Esimerkiksi depressiopotilaan "hyvä vaihe" ei takaa mitään. Huonossa kunnossa hänellä ei välttämättä ole edes energiaa itsensä vahingoittamiseen, mutta juuri ennen romahdusta, kun perheenjäsenet eivät osaa vielä olla varuillaan ja uskaltavat jättää potilaan yksin, silloin voimia on vielä jäljellä.

Vaimo kertoi tänään viime keväästä, jolloin kuvittelin kaiken olleen kohtalaisen hyvin. Todellisuudessa vaimoni oli ottanut meidän lapsemme mukaan automatkalle, koska ei ollut uskaltanut lähteä matkaan yksin: "Tiesin, etten ajaisi rekan alle, kun lapsi on kyydissä."

Siinä ajatuksessa onkin ollut pureskelemista.

Puolisoni ei ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta hän on vuosia sitten viillellyt itseään ja puhunut ja haaveillut itsetuhosta useaan otteeseen. Siksi hänet on osastollekin otettu, turvaan itseltään.

Kun puolisoni depressio on pahana, käyn usein kotiin tultua ensimmäiseksi tarkistamassa, hengittääkö hän. Silloin hän nimittäin nukkuu usein lääketokkurassa niin kalpeana ja liikkumattomana, ettei päältä näe, onko hän ylipäätään elossa.

Toinen läheisten yleinen pelko on manian pelko. Aina psykiatrit eivät oikein osaa sanoa, että onko tämä mielialahäiriö nyt sittenkään monopolaarinen vai kakkostyypin bipolaarinen. Silloin alkaa helposti huolestua myös kun kaikki on hyvin.

Onko kaikki itse asiassa liiankin hyvin? Koska saapuu ensimmäinen epäilyttävä luottokorttilasku?

Töissäkin menee hyvin, liiankin hyvin. Ja ylitöitäkin alkaa pukata. Vai onkohan puoliso sittenkään aina ylitöissä, kun ilta menee pitkäksi?

Missä menee tavallisen työpaikkaromanssin ja maanisen työpaikkaromanssin raja?

Näitä itsekseen pähkäillessä tuntee itsensä vainoharhaiseksi, jopa loukkaavansa puolisoaan turhilla epäilyksillä. Mutta entä jos ne eivät aina ole olleetkaan ihan turhia.