Hoitopalaveri

Eilen oli puolison hoitopalaveri. Kevättalvi on ollut hänelle todella rankka, kolme hoitojaksoa osastolla, lääkityskokeiluja, lääkityksen keskeyttämisiä. Sen päälle omat työkiireeni ja sairasteluni. Ei ihme, että mm. tänne kirjoittaminen on jäänyt, vaikka purettavaa olisi ollut todella paljon.

Hoitopalaveri on raskas paikka. Katsoin vierestä, miten vaimoni käpertyi tuolin pohjalle minä ja hoitohenkilökunta ympärillään. Häneen kohdistunut sosiaalinen paine oli käsin kosketeltava, ja hän vaikutti väsyneemmältä ja ahdistuneemmalta kuin moneen päivään.

Mutta oli se rankkaa minullekin. Aloin ymmärtää, että syynä siihen, ettei minua ole juuri kutsuttu näihin tapaamisiin on ollut se, että nimenomaan vaimoni ei ole halunnut minua paikalle. Mutta miksi hän ei ole halunnut minua paikalle? Siinä minulle pureskeltavaa.

Koin joka tapauksessa olevani myös jossain määrin syytetyn penkillä, koska minun työni luonne ja sairauteni ovat kuormittaneet vaimoani pahasti. Sain kuulla sen hoitohenkilökunnalta suoraan. Muistutan jatkuvasti itseäni siitä, miten huonosti vaimoni voi jo ennen sairastumistani ja nykyistä ammattiani. Muuten olisin todella rikki itsesyytösten kanssa.

Sitä paitsi nimenomaan haastava ja intensiivinen työ on auttanut minua pitämään oman pääni kasassa. Hiljaiset rauhalliset hetket ovat pahimpia, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin miettiä. Moni junamatka on mennyt hiljaa yksin itkiessä. Saa nähdä, miten selviän kesälomasta.

Toinen asia josta sain kuulla oli se, että olen antanut vaimolle ja hoitohenkilökunnalle palautetta vaimoni lääkityksestä. Se ei kuulu minulle.

Mutta minä joudun elämään sen lääkityksen vaikutusten kanssa. Hoitava psykiatri näkee osastollakin vaimoni kolme varttia kerran viikossa tai kahdessa. Minä elän hänen kanssaan joka ikinen päivä. Jos hoidon lopputuloksena on esimerkiksi täysin vieraalla tavalla käyttäytyvä ihminen, irrationaalisia raivareita tai seksuaalisuuden täydellinen katoaminen, … mitä muita vaihtoehtoja minulla on kuin ottaa asia puheeksi?

¤ ¤ ¤

Kevään huipentuma oli viikonloppu, jolloin vaimon sairauden maaninen puoli otti yliotteen. Olen käyttänyt siitä tilasta sanoja häijyysepisodi ja hyperilkeys: Puhetapa, ryhti, jopa kasvot muuttuvat, ja suusta tulee kaikki minkä hän tietää tekevän kipeää, itsemurhatekniikoiden kuvauksista lääkkeiden yliannostusuhkauksista toivotuksiin, että minun sairauteni etenisi mahdollisimman nopeasti. Eikä hän jälkeenpäin muista mitään sanomaansa. Ja jos annan puheiden mennä läpi korvien, se vaan yllyttää entistä hurjempiin puheisiin, joskus jopa itsensä viiltelyyn.

Tällä kertaa myös poika sai kuulla näistä osansa, ei onneksi sentään selostusta siitä, miten muovikassi pitää teipata päähän.

Aiemmin vastaavia episodeja on tapahtunut ainoastaan SSRI-lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksena. Nyt veressä ei ollut kumpaakaan, ja kestoakin oli parin tunnin asemesta kolme päivää. Tällä kertaa minä soitin apua, ensimmäistä kerran. Sen jälkeen vaimo on ollut osastolla. Kotilomiakin on ollut, rahoittavien ja unilääkkeiden kera. Nukkuu lääketokkurassa kun lähden töihin, ottaa illalla kymmeneltä unilääkkeet ja menee tokkuraan.

¤ ¤ ¤

Eniten olen kuitenkin ehkä huolissani omista tunnetiloistani. Tajusin tänään, etten enää jaksa edes pelätä, mitä kotona töistä palatessa odottaa. Eikä minulla oikeastaan ole enää edes kiire töistä kotiin. Ennemmin tekisi mieli lähteä kävelylle tai kaljalle tai terassille katsomaan kevään kaunistamia ihmisiä.

Oma sairauteni voi jonain päivänä edetä niin etten enää juuri pysty nauttimaan elämästä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, ettei se ole mahdollista nytkään, kun se olisi vielä mahdollista.