Hiljaista pitkän aikaa

Edellisestä onkin ehtinyt jo kulua aikaa. Paljon on tapahtunut, isoja asioita, mutta jostain syystä en vain ole tullut kirjoittaneeksi niistä. Miksi, en osaa sanoa.

Mutta palataan viime kevääseen, tai oikeastaan kesään. Kesä teki meille molemmille todella hyvää. Minulla oli poikkeuksellisen pitkä kesäloma, ja vietimme sen yhdessä kesämökillä emmekä tehneet mitään suunnitelmia vaan vain olimme. Hoidimme kasvimaata, grillasimme, nukuimme, veneilimme. Emme edes remontoineet mitään.

Vaikka vaimon masennus oli läsnä, se oli taka-alalla, tai hän ainakin pystyi pitämään sen minulta piilossa suurimman osan aikaa. Akuuttilääkkeiden käyttökin väheni.

Jopa meidän sukupuolielämämme koki kesällä jonkinlaisen renessanssin, ja vaimo pystyi lopulta suoraan kertomaan toiveistaan ja fantasioistaan. Eihän siihen mennyt kuin pari vuosikymmentä. Että hän pitää siitä, että häntä ajetaan takaa ja otetaan sen jälkeen aggressiivisesti, jopa väkivaltaisesti.

Olin itse asiassa arvaillut jotain tuollaista jo useamman vuoden ajan, mutta hän oli aina kääntänyt suorat kysymykseni leikiksi. Pelkän arvauksen varassa ei tuollaista fantasiaa uskalla lähteä toteuttamaan. Etenkään, kun väkivallan leikkiminenkin on minulle siinä tilanteessa todella ison kynnyksen takana.

Kun lapsi oli mummulassa, mökillä rymisteltiin sitten siihen malliin, että taidettiin naapurisaarissakin ihmetellä, mitä oikein tapahtuu.

Olin syksyn tullen todella toiveikas, toivoin kesän ilmapiirin jatkuvan myös kotona, mutta sitten tuli ensimmäinen jysäys. Vaimo kertoi harkinneensa joitain vuosia sitten minun jättämistäni toisen miehen vuoksi.

Siihen aikaan meillä kotona oli parisuhde ollut masennuksen ja lääkkeiden vuoksi varsin haalealla tolalla. Tai ainakin masennus ja lääkkeet olivat silloin olleet virallinen syy sille, miksi aviovuode oli lähinnä siskonpeti. Ehkä nimenomaan se, että kotona oltiin oltu samaan aikaan ahdistuneita ja masentuneita teki asiasta niin kipeän.

Koin itseni todella lyödyksi, vaikka en minäkään mikään pulmunen ole, kaukana kaukana siitä. Toisaalta nimenomaan omat syrjähyppyni pakottivat minut nielemään sapen maun suustani ja miettimään, kuinka loukkaantunut minulla on oikeastaan oikeus olla. Yritin keskustella asiasta, mutta se ei johtanut muuhun kuin useamman illan myrkyttyneeseen ilmapiiriin. Ainoa selitys jonka sain puristettua puolisostani irti oli se, että kyseisen miehen kanssa oli pystynyt puhumaan, koska hänkin sairastaa masennusta ja on ollut osastolla.

Syy miksi suhde ei ollut kuitenkaan johtanut mihinkään, on sen verran erikoinen, että meidät tuntevat ihmiset tunnistaisivat meidät siitä. Sen voin kuitenkin sanoa, että se teki minun oloni vielä kurjemmaksi.

Pari kuukautta myöhemmin jysähti uudelleen. Sairastuin vakavasti. Kriisi ei kuitenkaan suistanut vaimoani depressioon, vaan hänestä tuli yliaktiivinen, niin yliaktiivinen, että manian välttämiseksi mielialalääkkeiden syöminen oli pakko lopettaa.

Nyt olen toipumassa, eikä vaimo ole aloittanut mielialalääkkeitä uudelleen. Bentsoja ja nukahtamislääkkeitä menee toki edelleen, mutta niitäkin vähemmän kuin aiemmin.

Vaikka olen huolissani, olen myös iloinen, sillä ero entiseen on merkittävä. Puolisoni tuntuu paljon enemmän samalta ihmiseltä kuin se jonka kanssa menin aikoinaan naimisiin. Masennusaamuja on toki, jopa oksenteluaamuja, mutta niin oli myös mielialalääkettä syödessä. Sen sijaan aktiivisia, energisiä jaksoja on aiempaa enemmän, ja myös hänen järkensä juoksee aiempaa paremmin.

Katsotaan, mitä tästä tulee.