Herne helistimessä

Narsisitinen persoonallisuushäiriö ... se minulla kuulema on.

Tänään tuntui siltä että voisimme pitkästä aikaa keskustella muustakin kuin säästä ja tv-ohjelmista.

Mutta se ei mennyt ihan putkeen. Puhuimme mm. siitä, mitä puolisoni oli sanonut maanisen viikonlopun aikana ... ja sain kuulla, että valehtelen, että minulla on narsistinen persoonallisuushäiriö (isältä peritty), että ... Hän kun ei muista niistä mitään.

Voi miksi sen mp3-soittimen piti olla silloin hukassa, enkä saanut pahimpia vuodatuksia talteen.

Sain kuulla myös hänen muuttavan pois heti kun hän kuntoutuu työkuntoon ja saa omaa rahaa.

Ja muutaman hetken päästä oltiinkin sitten lähdössä yhteiselle lomamatkalle. Joskus elo on kuin herneellä helistimessä.

Miksi yhdessä?

Viime aikoina olen alkanut miettiä, miksi me olemme oikeastaan enää yhdessä. Vaimoni on kertonut monta kertaa, että minun työni ja sairauteni ja meidän yhteinen kotimme ahdistavat häntä. Me olemme aiempina vuosina muuttaneet parikin kertaa siksi, että asunto alkoi ahdistaa vaimoani.

Mutta entä jos vika ei ollutkaan asunnossa, kodissa, vaan siinä asuvissa ihmisissä. Ja edelliset muutot tehtiin ennen lapsen syntymää.

Takerrunko minä vaimooni, enkä pysty laskemaan irti, vaikka hän tarvitsisi sitä parantuakseen? Hän on usein sanonut, että haluaisi joskus asua yksin, ilman muun perheen paineita.

Pitääkö lapsi meidät enää yhdessä? Vai estääkö minun sairauteni vaimoani muuttamasta yksin asumaan ja paranemaan? Vai takerrunko minä tosiaan vaimooni enkä laske häntä irti?

Vanhoja juttuja

Alavirettä edelleen, kuten tyylilajista varmaan näkee.

Luin jostain, että vakava sairaus saa usein pohtimaan vanhoja kriisejä, jotka on jo kuvitellut käsitelleensä.

Itselleni kävi juuri näin, kun sairastuin. Minulle tuli pakonomainen tarve käydä läpi parisuhteemme kipupisteitä, etenkin puolisoni sivusuhteita vuosienkin takaa. Silloin ne eivät minua juuri häirinneet, en itsekään ollut mikään pulmunen. En voinut moittia toista sellaisesta, mitä olin itse tehnyt. Ei meillä mikään avoin suhde ollut, mutta emme me toisiamme kummemmin kytänneetkään.

Mustasukkaisuus on mielestäni pelkkää huonoa itsetuntoa, ja se pitää kyllä minun kohdallani paikkansa. Kun itsetuntoni oli kunnossa, luotin siihen, ettei kukaan toinen voi vaarantaa minun asemaani puolisoni todellisena miehenä. Mutta kun itsetuntoni on viime vuosina rapautunut, nämä vanhat ja vähän tuoreemmatkin jutut ovat alkaneet pyöriä mielessä.

Jälkeenpäin olen saanut kuulla, että mustasukkaisuuden puutteeni on vuosien varrella vaivannut vaimoani pahasti. Hän on kokenut sen tarkoittavan, etten välitä enkä piittaa hänestä. Toisaalta ei hän ole ollut kovin iloinen siitäkään, että olen nyttemmin yrittänyt kaivella näiden suhteiden taustoja. Jotkut niistä kun ovat paljastuneet paljon syvemmiksi kuin olin olettanut.

Työstettävää siis olisi, mutta parisuhteen kipupisteiden käsittely mielenterveyspotilaan kanssa on vaikeaa. Sopivaa ajankohtaa ei tunnu koskaan tulevan, eikä toista voi painostaa puhumaan asiasta, joka tekee kipeää. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on osastoreissu. Tavanomaisempana lopputuloksena on pako rauhoittaviin ja unilääkkeisiin.

Entä onko vaimollani jotain meidän suhteeseemme liittyvää, josta hän haluaisi keskustella kanssani, mutta voimat eivät riitä? Varmasti, uskon.

Onneksi minulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa olen voinut käydä läpi myös näitä kysymyksiä, mutta en usko, että meidän aviosuhteemme tästä paranee, ennen kuin saamme joskus puhuttua myös kipeistä asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä.

Hoitopalaveri

Eilen oli puolison hoitopalaveri. Kevättalvi on ollut hänelle todella rankka, kolme hoitojaksoa osastolla, lääkityskokeiluja, lääkityksen keskeyttämisiä. Sen päälle omat työkiireeni ja sairasteluni. Ei ihme, että mm. tänne kirjoittaminen on jäänyt, vaikka purettavaa olisi ollut todella paljon.

Hoitopalaveri on raskas paikka. Katsoin vierestä, miten vaimoni käpertyi tuolin pohjalle minä ja hoitohenkilökunta ympärillään. Häneen kohdistunut sosiaalinen paine oli käsin kosketeltava, ja hän vaikutti väsyneemmältä ja ahdistuneemmalta kuin moneen päivään.

Mutta oli se rankkaa minullekin. Aloin ymmärtää, että syynä siihen, ettei minua ole juuri kutsuttu näihin tapaamisiin on ollut se, että nimenomaan vaimoni ei ole halunnut minua paikalle. Mutta miksi hän ei ole halunnut minua paikalle? Siinä minulle pureskeltavaa.

Koin joka tapauksessa olevani myös jossain määrin syytetyn penkillä, koska minun työni luonne ja sairauteni ovat kuormittaneet vaimoani pahasti. Sain kuulla sen hoitohenkilökunnalta suoraan. Muistutan jatkuvasti itseäni siitä, miten huonosti vaimoni voi jo ennen sairastumistani ja nykyistä ammattiani. Muuten olisin todella rikki itsesyytösten kanssa.

Sitä paitsi nimenomaan haastava ja intensiivinen työ on auttanut minua pitämään oman pääni kasassa. Hiljaiset rauhalliset hetket ovat pahimpia, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin miettiä. Moni junamatka on mennyt hiljaa yksin itkiessä. Saa nähdä, miten selviän kesälomasta.

Toinen asia josta sain kuulla oli se, että olen antanut vaimolle ja hoitohenkilökunnalle palautetta vaimoni lääkityksestä. Se ei kuulu minulle.

Mutta minä joudun elämään sen lääkityksen vaikutusten kanssa. Hoitava psykiatri näkee osastollakin vaimoni kolme varttia kerran viikossa tai kahdessa. Minä elän hänen kanssaan joka ikinen päivä. Jos hoidon lopputuloksena on esimerkiksi täysin vieraalla tavalla käyttäytyvä ihminen, irrationaalisia raivareita tai seksuaalisuuden täydellinen katoaminen, … mitä muita vaihtoehtoja minulla on kuin ottaa asia puheeksi?

¤ ¤ ¤

Kevään huipentuma oli viikonloppu, jolloin vaimon sairauden maaninen puoli otti yliotteen. Olen käyttänyt siitä tilasta sanoja häijyysepisodi ja hyperilkeys: Puhetapa, ryhti, jopa kasvot muuttuvat, ja suusta tulee kaikki minkä hän tietää tekevän kipeää, itsemurhatekniikoiden kuvauksista lääkkeiden yliannostusuhkauksista toivotuksiin, että minun sairauteni etenisi mahdollisimman nopeasti. Eikä hän jälkeenpäin muista mitään sanomaansa. Ja jos annan puheiden mennä läpi korvien, se vaan yllyttää entistä hurjempiin puheisiin, joskus jopa itsensä viiltelyyn.

Tällä kertaa myös poika sai kuulla näistä osansa, ei onneksi sentään selostusta siitä, miten muovikassi pitää teipata päähän.

Aiemmin vastaavia episodeja on tapahtunut ainoastaan SSRI-lääkkeiden ja alkoholin yhteisvaikutuksena. Nyt veressä ei ollut kumpaakaan, ja kestoakin oli parin tunnin asemesta kolme päivää. Tällä kertaa minä soitin apua, ensimmäistä kerran. Sen jälkeen vaimo on ollut osastolla. Kotilomiakin on ollut, rahoittavien ja unilääkkeiden kera. Nukkuu lääketokkurassa kun lähden töihin, ottaa illalla kymmeneltä unilääkkeet ja menee tokkuraan.

¤ ¤ ¤

Eniten olen kuitenkin ehkä huolissani omista tunnetiloistani. Tajusin tänään, etten enää jaksa edes pelätä, mitä kotona töistä palatessa odottaa. Eikä minulla oikeastaan ole enää edes kiire töistä kotiin. Ennemmin tekisi mieli lähteä kävelylle tai kaljalle tai terassille katsomaan kevään kaunistamia ihmisiä.

Oma sairauteni voi jonain päivänä edetä niin etten enää juuri pysty nauttimaan elämästä. Tuntuu vaan niin epäreilulta, ettei se ole mahdollista nytkään, kun se olisi vielä mahdollista.