Persoonallisuus vai sairaus

Kotona taas, koko perhe. Tai itse asiassa puolisoni pääsi kotilomalle jo juhannukseksi, mutta se oli kyllä vaisuin juhannus kautta meidän perheen aikojen.

Sain kotiutumisaamun hoitopalaverissa ankarat ukaasit, etten vaan kuvittelisi vaimoni olevan vielä kunnossa, että itsemurhariski on edelleen korkea. Niin kuin en olisi viime vuosien aikana oppinut aiheesta yhtään mitään.

Nyt hoidossa on vaihteeksi bipo-kylki edellä. Onneksi cocktailiin saatiin sentään mielialaa nostavakin lääke mukaan. Kevään ajan kun pyrittiin pelkästään tasaamaan … ja tasaantuihan se, jatkuvaan syvään alakuloon ja itsetunnottomuuteen.

Itse asiassa bipo-diagnoosin tärkein osa on puolisoni totaalinen tapa tehdä työtä … siis silloin kun hän on työkunnossa, mitä hän ei ole pitkään aikaan ollut. Mutta kuinka paljon siitä on persoonaa ja kuinka paljon sairautta?

Lääkitykseen lisätyn, aiempina vuosina suht’ haitattomaksi osoittautuneen mielialalääkkeen annostus on kuitenkin paljon pienempi kuin viime kesänä. Tänä kesänä pelätään ilmeisesti paljon enemmän mielialan nousua kuin depressiota. Ota näistä sitten joku tolkku.

Tai kuten eräs hoitaja vaimolleni sanoi ”mistään ei saa innostua”. Mutta onko se voimakastahtoiselle, temperamenttiselle ihmiselle enää elämistä vai pelkkää olemista. Onneksi meillä on lapsi, muuten pahaa pelkään, että hän hyvänä päivänä toteaisi, että jos elämä on tällaista, se ei ole elämisen arvoista.

Joskus tuntuu siltä, että psykiatreilta unohtuu helposti, että siellä aivokemian takana on myös ihminen … ja perhe ja parisuhde.

Mielenterveyspotilaiden puolisoista yli kolmannes sairastuu depressioon. Mutta kuinka moni eroaa ennen sairastumistaan? Sekin olisi mielenkiintoista tietää.

Puutunut turta

Se niistä kesäodotuksista. Vietän juhannuksen kaksin lapsen kanssa. Vaimo joutui eilen osastolle. Jatkuvaa itkemistä ja lääkkeillä nukkumista ei kukaan jaksa loputtomiin. Kun mukaan tulevat toiveet kuolemasta ja ”pois pääsemisestä”, osastohoito alkaa tehdä hyvää myös perheelle.

Toivottavasti myös lääkitystä rukataan uusiksi, kun osastolla kerran ollaan. Eihän tätä viimeisintä pilleri-cocktailia voi minään menestyksenä pitää, jos tämä on parin kuukauden lääkityksen lopputulema. Yritykset nostaa annostusta johtivat vain sekavuuteen ja uupumukseen. Joskus tuntuu siltä, että psykiatrit rakastuvat omaan diagnoosiinsa eivätkä halua kyseenalaistaa määräämäänsä lääkitystä. Psyykkisesti uupunut potilas ei ainakaan siihen kyseenalaistamiseen pysty.

Yleensä olen näissä tilanteissa lähinnä surullinen, mutta tällä kertaa suruun liittyy myös muita tunteita, pettymystä, katkeruutta, jopa vihaa. Välillä olen tuntenut itseni jopa täysin kylmäksi. Se pelottaa minua ehkä eniten. Entä jos puudun ja turrun niin läpikotaisin, ettei rakkaan ihmisen paha olo enää pysty koskettamaan minua. Miksi halata, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua, kun se tekee vain kipeää?

Sitten on tietysti tämä kesä. Se kauan odotettu kesä. Selvisin viime keväästä hyvin pitkälle tätä kesää odottamalla ja viime kesää muistelemalla. Miten selviämme ensi syksystä, jos tämä kesä menee penkin alle. Syksy tulee joka tapauksessa olemaan raskas meille molemmille, sen verran ensi syksyn ohjelmasta on jo selvillä.

Suuria odotuksia

Piti muistuttaa itseään, että silloinkin voi kirjoittaa, kun asiat ovat paremmalla tolalla. Viime päivinä on siis mennyt ihan kohtuudella, puolisoni elämä on edelleen hiljaista ja alakuloista, mutta hän pystyy toimimaan ja hoitamaan asioita.

Kevät on hänellä usein se Paha aika, ja tämä kevät oli kyllä yhdessä koetuista ehdottomasti vaikein.

Olen kuitenkin aika huolissani ensi kesästä, sillä olen ladannut siihen todella paljon odotuksia. Joistain kevään päivistä selvisin lähinnä ajatuksella "ensi kesänä kaikki on taas hyvin". Tai oikein pahana päivänä "jos tilanne ei kesällä parane, minun on pakko tehdä syksyllä jotain radikaalia ja itsekästä elämälleni."

Entä jos tänä kesänä eivät asiat lutviudukaan yhtä hyvin kuin vuosi sitten? Pettyisinkö? Pettyisin. Pahasti. Tiedän sen jo nyt.

Mutta mitä sitten?