Hyvä ja tarpeellinen

Huh, elämä alkaa taas tasaantua vuodenvaihteen jäljiltä. Välipäivinä näytti välillä pahalta, kun joulun kokemukset ahdistivat vaimoa pahasti, mutta paluu töihin loman jälkeen teki hänelle taas ihmeitä. Nukahtamislääkkeiden käyttö ei tosin ole vielä palannut joulua edeltäneelle tasolle.

Olen tässä viime päivinä havahtunut huomaamaan, etten ole ihan täysin vielä sopeutunut siihen, että vaimoni voi tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Tai siis siihen, että hän ei enää tarvitse minua niin paljon kuin aiemmin.

Olen aiemmin tuskaillut sitä, ettei minulla ole ollut aina omaa elämää, kun puolison sairaus on syönyt kaiken ylimääräisen ajan ja energian ja jättänyt silti riittämättömyyden tunteen. Mutta samalla olen ollut mielestäni tärkeä ja tarpeellinen. Kai siinä on ollut myös jonkinlaista koetun marttyyriuden tuomaa ”minä olen hyvä” -ajatteluakin mukana. Minä jaksan kyllä, perkele, vaikka hampaista kiille lähtisi.

Entä nyt, kun minun ei joka hetki tarvitse olla vahva? Olenko minä edelleen hyvä?