Salakyyneleitä

Kuka välittää mielenterveyspotilaan perheen tunteista, surusta, pelosta ja turhautumista?

2008-09-13

Jatkuvasti varpaillaan

Halistimen kesä oli hiljaiseloa. Olen aiemminkin huomannut, että kirjoittamisen tarve hellittää kun menee hyvin. Ja kesällä meni varsin hyvin. Pikemminkin koin itse olevani lomalla levoton ja ärtynyt, kun huonot säät sulkivat meidät sisätiloihin, enkä saanut olla omassa rauhassani.

Muutama päivä sitten huomasin kuitenkin, että lääkekaapin takarivissä päivystäneet paniikki-impparit olivat vaihtaneet paikkaa. Manasin itseäni, mutta aiemmista kokemuksista oppineena en malttanut olla katsomatta, kuinka paljon niitä oli jäljellä ... ja katsoa saman asian päivää ja kahta myöhemmin uudelleen. Totesin paketin hupenevan nopeaa tahtia.

Onko minulla oikeus kytätä puolison lääkkeiden syömistä? En tiedä, en tosiaankaan tiedä. Aloin joka tapauksessa kautta rantain kysellä vaimoltani, miten hän voi. Ensin sain kierteleviä vastauksia, mutta parin päivän kuluttua hän kertoi voineensa viime aikoina huonosti, ja viikkoa myöhemmin sain kuulla, että myös rauhoittavia on tarvittu, että ne ovat itse asiassa loppu. Mutta että hän on syönyt ”vain puolikkaita”.

Mitä viime viikkoina sitten on mennyt pieleen? En tiedä. Kun olen yrittänyt puhua asiasta, olen saanut kierteleviä nollavastauksia tai syiden asemesta seurauksia: ”kun en jaksa tehdä mitään” tai ”kun en ole saanut nukuttua”.

Vaimoni ei mielellään kerro minulle vointinsa huononemisesta. Hän kuvittelee suojelevansa minua niin huolestumiselta. Todellisuudessa käy juuri päinvastoin. En uskalla enää luottaa siihen, että kaikki näyttää olevan hyvin vaan olen jatkuvasti huolissani, jatkuvasti varpaillaan myös silloin kun siihen ei olisi aihetta.