Nnn'h

Puolison hoidossa ja välillä omillakin hoitokäynneillä on pistänyt korvaan raivostuttava puhemaneeri, joka tuntuu vaivaavan kaikkia psykiatreja, psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia, ynähteleminen. Ilmeisesti jollain alan peruskurssilla opetetaan kuuntelemaan potilasta häntä keskeyttämättä. Ja siihen ynähtely, nynnyttly ja murahtelu sopivat hyvin. Ynähdys puolen minuutin välein kertoo potilaalle ”minä kuuntelen” mutta ei keskeytä häntä.

Esimerkiksi TV-psykiatrit kuten Ben Furman eivät ilmeisesti pysty olemaan edes minuuttia ynähtämättä vaikka henki olisi siitä kiinni.

Vuosien kuluessa ynähtely tuntuu kuitenkin monilla psykiatrian ammattilaisilla muuttuvan automaatiksi, maneeriksi, jonka tyhjyys kuuluu läpi.

Toinen selvästi opiskeltu puheen tyylikeino on hempeys, jopa lepertely. Sairaus tai lääkkeet voivat hidastaa potilaan ajatuksenjuoksua, mutta ne eivät tee hänestä kuitenkaan pikkulasta, jolle pitää leperrellä. Ehkä hempeä puhetyyli sopii useimmille potilaille ja heidän omaisilleen, mutta ainakin minua se ärsyttää, ei kuitenkaan läheskään yhtä paljon kuin parinkymmenen sekunnin välein toistuva ”nnn’h”.

Tänä syksynä kumpaakaan ei ole onneksi tarvinnut kuunnella. Tilanne on edelleen yllättävän hyvässä tasapainossa.

Toivo pelottaa

Toivo antaa voimaa selvitä kovistakin tilanteista, mutta toivon särkyminen tekee kipeää. Niin kipeää, että joskus toivoa alkaa pelätä.

Meillä syksy on mennyt todella hyvin, paremmin kuin vuosiin, ja minulla pitäisi olla kaikki syyt herätellä toivoa paremmasta huomisesta. Että vaimolla olisi edessä pitkä hyvä kausi. Että tässä parisuhteessa elettäisiin vielä joskus muillakin kuin sairauden ehdoilla. Että myös muilla perheenjäsenillä olisi oikeus näyttää negatiiviset tunteensa.

Tai no, kyllähän ne negatiivisetkin tunteet sieltä välillä purskahtelevat, vaikka kuinka yrittäisi pitää ne sisällään.

Mutta, minua on alkanut pelottaa. Pelkään, mitä sitten kun toivo taas kuolee. Selviänkö siitä? Uskallanko enää toivoa?