Salakyyneleitä

Kuka välittää mielenterveyspotilaan perheen tunteista, surusta, pelosta ja turhautumista?

2005-12-31

Loismato

Sekuli päivä tänään, tosi syviä pohjamutia mutta myös auringon pilkahduksia. Vaihtelut ovat olleet todella nopeita laidasta laitaan. Muuta voi tuskin näin lääkityksen vaihtuessa odottaakaan.

Unipolaari masennus on kumma tauti, tai bipolaari masennus-vaihe. Kummasta tässä tapauksessa on loppujen lopuksi kyse, kukaan ei tunnu osaavan sanoa.


Masennus on kuin potilaan sielussa asuva elämäniloa syövä loismato. Se tekee parhaansa, jotta sairas ei tekisi mitään, mikä uhkaisi sen olemassaoloa, helpottaisi depressiota. Jos potilas pystyisi pitämään yhteyttä ystäviinsä, tai harrastamaan liikuntaa, tai lukemaan kirjoja tai katselemaan elokuvia tai rakastelemaan, … hän ei olisi masentunut.


Eikä tässä ole kyse pelkistä aktiviteeteista, vaan näiden kaikkien on havaittu vaikuttavan aivojen välittäjäainetasapainoon … siis siihen jota mielialalääkkeillä yritetään korjata.


Siksi loismato pitää huolen siitä että potilas ei pysty tekemään mitään, joka uhkaisi sen lihomista ja olemassaoloa. Uskomattominta on ollut se, että jopa Omega-3-pillereiden syöminen käy työstä, vaikka vitamiinit ym. nappulat menevät alas sujuvasti.

Tiedä häntä, onko noista Omega-kolmosista apuja, mutta koenpahan tekeväni edes jotain kun kannan niitä kotiin. Ei kai puhdistetusta kalanmaksaöljystä voi haittaakaan olla.

BTW, kiitos kommenteista. Kiitos siitä, että luette näitä vuodatuksia. Sillä on minulle suuri merkitys.

2005-12-29

Puhelinaikoja

Vaimon puhelinaika tuli ja meni. Psykiatrin edellinen potilas oli mennyt pitkäksi. Lopulta psykiatri saatiin langan päähän, mutta siinä vaiheessa oltiin jo itkuisia ja hysteerisiä. "Pitääkö mun tosiaan tehdä itselleni jotain ennen kuin mä saan jotain apua." Siinä tilassa puoli tuntia voi tuntua kokonaiselta vuodelta. Ja rauhoittuminen vie tunteja.

Onneksi iltapäivällä oli vielä kotipolin puhelinaika.

Se uusi lääke-cocktail ei siis tosiaankaan toiminut. Siksi psykiatrin saaminen langan päähän oli niin tärkeää, sillä vaimoni halusi palata takaisin edelliseen lääkitykseen. Siitä oli sentään jotain hyötyä eikä läheskään näin paljon ongelmia.

Psyykenlääkkeiden lopettaminen ja aloittaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Viimeisimmän kokeilun annostusta nostettiin viikkotolkulla, ja lopettaminen vie lähes yhtä kauan. Samalla pitää ajaa uusi eli vanha lääke sisään.

Ja perhe pysyy sen aikaa mukavasti varpaillaan.

Toivottavasti tilanne tästä tasaantuu, sillä psykiatri jää vuoden vaihteessa pitkälle lomalle, eikä sijaista eli tilanteen tuntevaa apua ole luvassa. Kyse ei tällä kertaa ole niistä iänikuisista säästöistä, psykiatreja ei vaan riitä sijaisiksi, kun varsinaisia vakanssejakin on monta täyttämättä.

Taidan soittaa äänestämälleni valtuutetulle jahka uusivuosi on ohi. Hoitohenkilökunnalle huutamisesta ei olisi mitään hyötyä, sillä eiväthän he voi tehdä määräänsä enempää töitä.

Eikö kukaan laske edes sitä, miten paljon tämä tällainen pillerileikki yhteiskunnalle pitkän päälle maksaa sairauslomina ja työkyvyttömyyseläkkeinä?

2005-12-28

Ulkopuolisuudesta

Huonompi aamu tänään. Eilisilta antoi jo toivoa siitä, että parempi kausi olisi vihdoin alkamassa, mutta vaimon aamu alkoi taas itkulla ja ahdistuksella.

Illalla vaimo kävi välillä kovasanaisenkin puhelinkeskustelun sukulaismiehen kanssa. Se onnistui ravistelemaan hänet muutamaksi tunniksi irti siitä alakulosta ja apatiasta, jota viime viikot ovat olleet. Siinä sivusta kuunnellessa tuli kuitenkin kuultua kuitenkin yksi asia, joka jäi vaivaamaan: "näistä minä en keskustele edes oman perheeni kanssa."

Niinpä, mielenterveyspotilaan perhe jää helposti täysin ulkopuoliseksi. Potilas yrittää suojella perhettään huolelta, eikä hoitohenkilökunnalla ole aikaa informoida potilaan perhettä saati huolehtia heidän hyvinvoinnistaan.

Esimerkiksi syöpäpotilaan perheelle kyllä kerrotaan, mikä on tilanne, ja mitä on odotettavissa, ja miten hoito järjestetään. Sen sijaan mielenterveyspotilaan perhe pidetään syrjässä ja pimennossa, vaikka esimerkiksi depression viiden vuoden eloonjäämisennuste on paljon huonompi kuin monen syövän.

Joskus tulee väkisin mieleen ajatus, että olenko minä kaikista puheista huolimatta sittenkin syypää vaimoni sairauteen. Että minut siksi halutaan sulkea ulos hänen elämästään.

Se ulos sulkeminen on kuitenkin mahdotonta. Koko perhe elää kuitenkin mielenterveyspotilaan ehdoilla. Voidaanko tänään mennä ostoksille vai ei? Uskaltaako perheelle varata lomamatkaa? Pitääkö asunto pimentää ja hiljentää täksi illaksi? Pitääkö lapsen kuljetukset järjestää uudelleen koska akuuttilääkitys ei salli autolla ajamista.

Joskus tosin tuntuu siltä, että hoito on resurssipulassa niin satunnaista ja hihasta ravisteltua, ettei ole mitään mitä perheelle voisi kertoa. Vai miltä kuulostaisi "meillä ei ole oikeastaan aavistustakaan, mikä teidän vaimoanne vaivaa, mutta kokeillaan nyt näitä pillereitä vaikka puoli vuotta ja katsotaan siiten seuraavalla vastaanotolla, miten kävi."

2005-12-26

Että sellainen lääkitys

Tänään vaimoni räjähti lapsellemme, koska tämä nauroi liikaa. Että sellainen lääkitys tällä kertaa.

No, on tämä cocktail parempi kuin moni edellinen, vaikka ärtyneisyys onkin tullut kuvioon mukaan, eikä masennuskaan ole mihinkään kadonnut. Väliin mahtuu kuitenkin useamman tunnin rauhallisia jaksoja, selkeä parannus viimeisimmästä mielialalääkityksestä, josta ei ollut ainakaan masennukseen mitään apua; betsoja ja unilääkkeitä meni ihan mukavasti. Sillä ei tosin ollut niin monia sivuvaikutuksia kuten edellisellä ja sitä edeltäneellä mielialalääkkeellä.

Koskahan ne uskovat, että terapiastakin voisi olla jotain apua?

Olen seurannut jo pitkään masennuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa painiskelevien ihmisten blogeja. Yrittänyt löytää niistä uusia näkökulmia oman perheemme elämään. Nähnyt, että emme ole yksin. Kiitos siitä. En ole kuitenkaan löytänyt sellaista blogia joka kertoisi, miltä meistä mielenterveyspotilaiden läheisistä tuntuu. Siksi tämä blogi.

Kirjoitan tänne sitä mukaa kun voimia ja aikaa riittää. Joskus ei vaan riitä kumpaakaan, kun rakasta ihmistä ei voi eikä uskalla päästää pois sylistä itkemästä. Siitä tuo nimimerkkikin tulee. Ja sen jälkeen on vielä mentävä johonkin piiloon itse itkemään.